Muutamien päivien kuluttua läksi "sade-ilman mies" Kap Trafalgariin päin. Tiellä tapasi hän talonpojan, joka ajoi ruiskuormaa, ja pääsi kumppaniksi lyhteiden päälle.
Hän asettui seljällensä oljille ja katseli pilvetöntä taivasta. Ensimäisen puolen peninkulmaa makasi hän, antaen ajatustensa liidellä, miten itse tahtoivat, vaan ne olivatkin hyvin samanlaatuiset. Useimmat liittyivät kysymykseen, kuinka kukaan ihmislapsi saattoi olla niin ihmeen kaunis, ja hän ihmetteli, kuinka niin moneksi päiväksi voi riittää niin mieluista ajattelua tuosta yksien kasvonpiirteiden ja värivivahdusten muistelemisesta, pään ja pienten käsien liikkeistä ja äänen vaihtelevasta soinnusta.
Mutta silloin osoitti talonpoika piiskallansa neljänneksen päässä maantiestä näkyvää liuskakivi-kattoa, sanoen sitä oikeusneuvoksen asunnoksi, ja kunnon Mogens vavahti olkien päälle istualleen, katsoa tuijotti levottomasti kattoa ja alkoi tuntea omituista tuskan ahdistusta. Turhaan koetteli hän kuvitella mielessään, ett'ei siellä ole ketään kotona, mutta vasten tahtoakin kasvoi mielessä ajatus, että siellä olikin suuret pidot, eikä hän päässyt siitä selville, vaikka koetti laskea lukua, kuinka montahan lehmää tuossa kartanossa oli laitumella ja kuinka monta hiekkakasaa hän näki maantien varrella.
Vihdoin pysäytti talonpoika hevosensa eräässä polvekkeessa, josta kapea tie läksi kartanoon, ja Mogens lipui alas kuorman päältä ja alkoi puhdistella vaatteitaan oljista; kuorma läksi hiljaa kahisten edelleen.
Askel askeleelta lähestyi Mogens puutarhanporttia ja näki punaisen huivin katoavan palkongin ikkunan taa; pieni, valkoinen ompelukori jäi palkongin reunalle ja kiikkutuolin selkä heilui ikäänkuin viittoen tulijalle. Mogens astui puutarhaan yhä vain tähystellen palkonkia, kuuli oikeusneuvoksen sanovan "hyvää päivää!" käänsi päänsä ääntä kohti ja huomasi hänen seisovan ja nyykyttävän päätään, syli täynnä tyhjiä kukkaruukkuja.
He puhelivat joitakuita sanoja minkä mistäkin, ja oikeusneuvos johtui selittelemään, kuinka tavallaan saattoi sanoa, että luokkajärjestys on ymppäyksellä poistettu puiden maailmasta, mutta ymppäys muuten hänelle oli hyvin vastenmielinen.
Kamilla, ommeltu sininen huivi olkapäillään, tuli hitaasti astuen heidän luoksensa. Hän oli käärinyt kätensä huiviin, niin että hän tervehti vain vähäisellä päänkumarruksella ja välinpitämättömällä "tervetuloa"-sanalla.
Oikeusneuvos meni pois ruukkuinensa. Kamilla seisoi, katsellen taaksensa palkongille päin; Mogens katsoi häntä.
Seurasi kysymyksiä ja vastauksia. Kuinka oli herra voinut viime näkemästä asti? Hyvin, sillä häneltä ei ollut puuttunut mitään. Oliko hän soudellut paljon? Kyllä, kuten tavallisesti, ehk'ei juuri niin paljoa.
Neiti käänsi kasvonsa häneen päin, katsoi häntä kylmästi silmiin, kallisti vähän päätänsä ja kysyi, silmät puoliummessa ja vieno hymy huulilla, kaunis Mageloneko se oli pitänyt häntä vankinansa. Mogens ei tajunnut neidin tarkoitusta, mutta vastasi kuitenkin niin ehkä olleen.