II.
Jo samana iltana tiedettiin yli koko kylän, että Martti Petterinpoika oli kihloissa aidanpanijan Reetaa kanssa.
Olihan ehkä siellä täällä muutamia nuoria poikia, jotka nauraa kuhertelivat salaa; mutta yleensä arveltiin, että he varsin hyvin sopivatkin yhteen. Marttihan oli ostanut räätälin asunnon, niin että vaimo hänen piti saada taloon.
Sitä paitsi tiedettiin Martin pitkänä palvelusaikanaan säästäneen melkoisen verran, niin että hänellä oli sekä liina- että muita vaatteita runsaasti arkussaan, ja olihan siis Reetta, köyhä tyttö, kun kaikki otettiin lukuun, tehnyt ainoastaan, mikä oli hänelle edullisinta.
Pappilaan saapui sanoma, kun iloinen joukko herroja ja naisia oli juuri asettunut juhlallisen teepöydän ympärille, joka oli laitettu puutarhaan kahden suuren kastanjan alle. Mutta siellä se teki heti syvän ja tuskallisen vaikutuksen.
Pastori Rude pani pois veitsen ja kahvelin; hän tunsi silmänräpäyksen ajan oikeaa pahoinvointia; ja ensi katkeruuden houkutuksesta tuli hän lausuneeksi sanoja, joita ei muuten kuulunut hänen suustansa.
Olihan metsän pikku Reetalla ollut kuin toinen koti täällä pappilassa. Ja aina siitä asti, kun hän seitsenvuotiaana tyttösenä juoksenteli sänkipelloilla hanhien kanssa, oli lempeä, ystävällinen pappi ottanut huomioonsa tämän tavattoman kauniin lapsen, hänen terveet uljaat kasvonsa, suuret, siniset silmänsä ja keltaisen tukkansa; ja kun hän noina surun päivinä yksinäisillä kävelyillään peltoja myöten näki hänen seisovan auringon paisteessa paljain jaloin sängikössä, kädet hanhenpiiskoineen seljän takana, täytyi hänen ehdottomasti mennä silittelemään tytön pehmeää leukaa.
Reetta ei silloin vastannut mitään, pyhkäsi vain pienen, paksun, ruskean kätensä selkämällä mustaa pystynenäänsä, käänsi nauraen päänsä toisaalle ja katsoi ilmaan.
Mutta kerran otti Rude häntä kädestä ja vei hänet kotiin oman pienen äitittömän Ellen-Lisbettinsä luo, joka istui nukkiensa keskellä. Ja siitä päivin kasvoivat he molemmat yhdessä, leikeissä ja suruissa yhtä eroamattomina ja yhä sydämmellisemmässä ja rehellisemmässä ystävyydessä, joka ei ollut koskaan rikkautunut.
Ja kun nyt pastori Rude vanhoilla päivillänsä suuresta nojatuolista pohjoisen puolella näki molempain ystävyksien uskollisina, kädet toistensa vyötäisillä, rientävän metsään tai istuvan penkillä puutarhassa samaa kirjaa tutkien, niin nyykäytti hän välistä itsekseen päätänsä, iloiten tästä kauniista lapsesta, joka hänen oli suotu korottaa hengen kuolemasta rikkaasen, jaloon tunne-elämään tajuamaan sekä elämän suuria voimia että hiljaisia viheriöiviä teitä, "joissa palmut itävät".