"Kyllä, kyllä, kertokaahan!" huusi nuori kirjailija perin onnellisena ja hyppäsi ylös penkille, lyijykynä valmiiksi suussa.
"Kyllä, kyllä, kyllä!" huusivat nuoret naisetkin ihastuksissaan ja taputtivat käsiänsä.
"Kertokaahan!" virkkoivat myöskin kaikki herrat yhteen ääneen. Mutta harmaahattuinen herra nousi tuolille ja huusi kaikista kovimmin:
"Se on oikein, hyvät ystävät! Mutta kertokaa vain joku oikein kelvollinen vanha juttu, niin ei pidä puuttuman kielenkostuketta, hyvät ystävät!"
A. STRINDBERG.
Paavo ja Petter. — Herra Pentin vaimo.
PAAVO JA PETTER.
I.
On kylmän kolkko jouluyö, hiljainen kuin hauta, pääkaupungissa, kaikki elämä on kuin kuoliaaksi kylmettynyt, niin että tuulikin pysyy ihan hievahtamatta, tähdet vain välkkyvät ja värisevät kuin pienet kynttilät ainoina elämän merkkeinä. Yksinäinen yövartija melkein juoksee kadulla, ett'eivät jalat pääsisi paleltumaan; vanhain puutalojen nurkat paukkavat, kun hirretkin kutistuvat kuivasta pakkasesta.
Ylhäällä kauppias Paavo Hörningin asunnossa Drakatornin syrjäkadun varrella on emäntä jo noussut ylös, mutta ei uskalla vielä tehdä tulta kynttilään eikä takkaan, sillä ei ole vielä soitettu. Hän kuitenkin odottaa joka hetki kuulevansa pienen aamukellon ääntä kaupunginkirkosta, sillä hän ikäänkuin tuntee ajan olevan neljän seudussa ja koko perhe aikoo aamukirkkoon Spongaan, ja sitä ennenhän toki pitää saada jotakin lämmintä suuhunsa. Hän etsii haparoiden pyhävaatteensa, jotka iltasilla on asettanut tuolille, ja pukeutuu niin hyvin kuin voi pimeässä. Odotus kun kuitenkin rupee tuntumaan liian pitkältä ja pimeys vaivaloiselta, sytyttää hän salalyhdin, luottaen vartijan pitävän kunniassa joulurauhaa eikä tyhjästä melua nostavan. Niin puuhailee hän ja kuljeksii mataloissa, pienissä huoneissa.