Mutta takan hehku kävi yhä himmeämmäksi, keskustelut unisemmiksi. Isännät kuorsasivat kuin paarmat puutuopissa; emännät torkkuivat, Matti ja Karen siirtyivät likemmäksi toisiansa; rengit ja piiat myöskin vaikenivat, ja kohta oli koko talo päivällisunen helmoissa.
Emäntä heräsi ensin ja silloin oli jo ihan pimeä. Hän otti puhumalla tulen liedestä ja sytytti kynttilät. Isännätkin heräsivät vähitellen, ja kohta oli koko väki liikkeellä. Pojat, tytöt ja emännät istuutuivat jouluoljille takan eteen pähkinöitä syömään ja satuja kertomaan. Isäntä Paavo toi esiin purakon Espanjan viiniä, josta hänen ja Petterin piti saaman kielen voidetta keskustelun aikana. Pikarit täytettiin ja juotiin ja Petter arveli viiniä vähän liian imeläksi hänen laisellensa miehelle.
Silloin Paavo ryhtyi rohkeasti pakisemaan ja selvittelemään sotkeutuneita keskustelun lankoja.
"No, veli Petter, eiköhän nyt puhuttaisi vähän nuoristakin; jos tahdot, niin sanopa vain."
"Saapihan puhua," sanoi Petter, "mutta minä olen aina arvellut, että kun oikea Abraham tulee, niin tanssii Saara. No niin! Mitä annat sinä pojasta?"
"Yhtä paljon kuin sinä tytöstä."
Petter raapi korvallistansa.
"Riippuu siitä, mimmoinen vuosi nyt tulee. Varustuksiin menee rahaa, ja jos tulee huono vuosi, ei tule mitään rahaa, eikä tuota tiedä, mitenkä käy; lumi tuli syksyllä viljoille, kun maa oli vielä märkä."
"Ihan, ihan kuin minullakin," sanoi Paavo. "Annetaan sen asian sitte olla syksyyn, ja kun me vanhat vain jaksamme panna yhtä paljon kumpikin, niin silloin olkoon menneeksi."
"Hyvä, hyvä! Ja nyt se asia jääköön; poika ja tyttö saavat odottaa, kunnes pelto tähkälle joutuu."