"Minä en koskaan unhota ritarin vastausta, joka selitti koko tuon arvoituksen. Hän sanoi:
"'Sinä et tahtonut rakastaa minua, Margrit, sillä ylpeytesi kielsi, mutta sinä rakastat kuitenkin. Sinä rakastat kuitenkin, vaikka minä löin sinua, vaikka olin häpeällisen raukkamainen, kun onnettomuus tuli. Minä tahdoin vihata sinua, kun läksit pois luotani; minä tahdoin surmata sinut, kun olit uhrata lapsesi, mutta kuitenkin rakastan sinua. Etkö sittekään usko, että rakkaudella on enempi voimaa kuin meidän pahalla tahdollamme?'
"Niin hän sanoi, ja minä nyt sanon kuin satujen kirjoittaja: tämä kertomus näyttää, että rakkaus on väkevä voima, joka käy yli järjen ja jota vastaan meidän tahtomme ei mitään voi. Rakkaus kärsii kaikki ja kestää kaikki, ja uskosta, toivosta ja rakkaudesta on rakkaus suurin, hyvä herra."
"No, mutta kuinka sitte kävi?"
"Sitte en minä enää ollut näkemässä."
"Arvattavasti he yhä sittekin riitelivät."
"Tiedän kyllä heidän välistä riitelevän, sillä kun on jossakin asiassa eri mieli, niin riitahan siitä tulee. Mutta minä tiedän myöskin, ett'ei kumpikaan tahdo olla toisensa herra, vaan he kulkevat tietänsä, vaatien elämältä vähemmän, ja sentähden ovat niin onnelliset, kuin mahdollista on tässä elämässä, jos sen ottaa vastaan semmoisenaan, kuin se on. Vanha aika monine vaatimuksineen ei sitä tahtonut, mutta uusi aika on sen meille opettava. Ja niin se juttu loppui."