II.
Herra Vigert oli aivan oikein aprikoinut; rouva Hedenstam ja neidet Arnell todellakin istuivat kuistissa ja ompelivat. He ottivat hänet vastaan hyvin ystävällisesti; hän ja neidet hymyilivät tervehtiessään toisiansa, — melkeinpä aina he muuten nauroivatkin, milloin toisensa tapasivat, niinkuin olisi heillä ollut jotakin vain heidän yhteistä iloista naurettavana.
"No," alkoi herra Vigert, käytyänsä rouva Hedenstamin kehoituksesta istumaan, "no, oletteko tätä lukeneet, hyvät neidet?"
Hän otti Kjellandin novellin povitaskustansa ja ojensi sen neideille, puolittain kiistanhaluinen katse silmässä.
Cecilia katsahti pikaisesti kirjaan päin.
"Olemme!"' vastasi hän ripeästi, "taikka oikeammin minä vain puolitiehen, vaan Agnes loppuun."
Herra Vigert siirtyi likemmäksi Agnesia. Kaikkien kasvoilta loisti hymy, sillä he tiesivät, mikä miellyttävä väittely nyt oli alkamassa.
"No, mitä sanotte, neiti? Eikö se ole vallaton, mestarillinen?"
"Kyllä, totta tosiaan, se on vallan erinomainen," vastasi Agnes, "mutta ei herra Kjelland eikä kukaan muu kirjailija, vaikka olisi miten nerokas, saa minua uskomaan…"
"Ei herra Kjelland eikä kukaan muu kirjailija saa minua uskomaan, että maailmassa olisi vain tyhmiä ja huonoja ihmisiä," täytti Cecilia. Neidet Arnell puhuivat aina yht'aikaa. Varsinkin oli Cecilian vaikea antaa sisarensa päästä lauseen loppuun asti, ja kun heillä enimmäkseen aina oli samat mielipiteet, sopikin hyvin puhua yksiäänisesti.