Matami Jonson säpsähti. Ei mikään pelottanut häntä niin kovin kuin poliisi-sana. Jos rouva Burström olisi puhunut tuomarista, asianajajasta tai nimismiehestä, ei hän niistä olisi vähääkään huolinut, mutta "poliisi" lannisti kerrassaan hänen rohkeutensa.
Hän päästi lapset ja meni peloissaan ja hitaasti ulos ovesta, jonka rouva itse avasi ja sitte kovasti paiskasi kiinni. Arkuutta ja uhkarohkeutta häilyi sekaisin matamin mielessä. Tuo käsittämätön, sydämmetön sorto huumasi häntä. Olikohan todellakin niin, että rouva sai lähettää poliisin heitä vangitsemaan, vaikka he olivat ihan syyttömät? Hänessä kasvoi epäselvä tunne, että hänen nyt tulisi nousta rohkeasti vastustamaan ja että se kyllä onnistuisi, mutta monivuotinen tottumus aina nöyrtymään ja kiertelemällä voittamaan oli häneen auttamattomasti juurtunut, ja se teki hänet araksi ja tyhmäksi.
Kello yksi saapui hän maalle. Jonsonia ei vielä ollut näkynyt. Hän kyseli ihmisiltä, mutta ei kukaan ollut nähnyt häntä sen illan jälkeen, kun hän lainasi soutuveneen ja läksi kaupunkiin.
Hän riisui pyhäpukimensa, kääri ne huolellisesti kokoon ja pani piirongin laatikkoon. Sitte pukeutui hän niihin vaatteihin, joita hän käytti lattiain pesussa, ja meni johonkin huvilaan pesemään kyökkiä ja portaita.
Illan suussa läksi hän rantaan ja istui siellä pari tuntia Jonsonia tähystelemässä.
Tuskan tunne rupesi täyttämään hänen mieltänsä. Se alkoi tuntua rinnan alla epäselvänä pakotuksena, kohosi yhä korkeammalle, tukkeutui kurkkuun ja sai viimein korvat soimaan ja suhisemaan. Hirveä aavistus välähti hänessä, että Jonson ehkä oli hukkunut ja hän nyt oli leskenä viiden lapsensa kanssa.
Tuontuostakin toisteli hän niitä sanoja ja hänen tuskansa yhtä usein syöksähti päähän päin; mutta vähitellen se sitte kuitenkin laimeni ja matami tuli ihan välinpitämättömäksi. Hän istui pää käden varassa ja katsoa tuijotti veteen. Sen yksitoikkoinen liikunta monistui hänen sielussansa, jotakin tenhotonta, sisällyksetöntä, aaltoilevaa häilyi siinäkin lakkaamatta.
Yö tuli, mutta yhä istui matami paikallaan odotellen. Vihdoin näki hän veneen, jossa Jonson istui; se kääntyi niemen päitse lahteen. "Jumalan kiitos!" huudahti hän ja huojentuen huokasi, nousi ylös ja läksi sillalle. Vene kieppui sinne tänne ja airot loiskuivat epätasaisesti; matamin tottunut silmä huomasi heti Jonsonin olevan päissänsä. Hänen oli hyvin vaikea päästä rantaan, hän sousi veneen siltaa vasten niin, että hirret paukkoivat, pudotti toisen airon ja lipesi, kun yritti nousemaan ylös. Matamin täytyi auttaa häntä, ett'ei putoaisi veteen, ja sitte haroa airo sekä sitoa vene kiinni.
Jonson oli hyvin humalassa. Hän hoiperteli niin, että tuskin kykeni ollenkaan pääsemään ylämäkeen. Märkänä hän oli vyötäisiin asti, niinkuin olisi jo ollut veden hädässä. Hän viuhtoi käsiään ja tuontuostakin kiroten mutisi: "ihanhan tästä voi hulluksi tulla … minä en huoli mistään … en niin mistään…" Matami kysyi häneltä pari kertaa, oliko hän tavannut lapset tai nimismiehen, mutta Jonson vain viuhtoi vielä pahemmin käsiään ja höpisi: "en minä huoli mistään!"
Kun tupaan päästiin, nousi siellä kuumassa höyryt Jonsonille päähän, hän tuli rajuksi ja riitaiseksi. Tuo naisen sortamisen halu, muinaisen eläimellisen voiman jäännös, joka on vain puoli kuolleena näissä sivistymättömissä kansanluokissa ja humalan kanssa herää uuteen eloon, se into nyt vimmasi Jonsonin. Hän hoiperteli vaimoansa kohden, heristäen häntä kädellään ja sanoen häntä elukaksi, joka on opettanut lapsensa varastamaan ja valehtelemaan. Matami ei vastannut mitään; hän ei koskaan puhunut miehellensä silloin, kun hän oli humalassa. Mies sai pauhata minkä mieli teki, hän ei moittinut eikä vastustanut, väistyi vain pois tieltä ja koetti saada häntä nukkumaan. Mutta seuraavana päivänä, kun humala jo oli haihtunut, olivat kyllä saarnat tallella semmoiset, että Jonsonin korvia ei suinkaan kutkuttanut; silloin oli mies katuvainen ja lempeä kuin lammas.