Tässä siis seuraa hänen kertomuksensa, johon en tule sekoittamaan mitään, mikä ei ole hänestä alkuisin.

* * * * *

Olin seitsemäntoista-vuotias ja suoritin paraikaa loppuun filosofianopintojani Amiensissa, minne minut olivat lähettäneet vanhempani, joiden perhe on P—n ensimäisiä. Vietin niin vakaata ja säännöllistä elämää, että opettajani asettivat minut esikuvaksi koulussa. Enpä erityisesti ponnistellut ansaitakseni tätä kiitosta; mutta olen luonnostani lempeä ja hiljainen: harrastin opintoja taipumuksesta, ja minulle luettiin hyveeksi minussa ilmenevää synnynnäistä paheen kammoksumista. Syntyperäni, menestykseni opinnoissa ja muutamat miellyttävät ulkonaiset ominaisuudet olivat hankkineet minulle kaikkien kaupungin kunnon ihmisten tuttavuuden ja kunnioituksen.

Suoritin julkisen tutkintoni, saaden osakseni niin yleistä kiitosta, että piispa, joka tutkintotilaisuudessa oli läsnä, kehoitti minua astumaan hengelliseen säätyyn, missä, sanoi hän, varmasti olin kunnostautuva enemmän kuin Maltalais-ritarikunnassa, jonka jäseneksi minun oli määrä vanhempieni päätöksen mukaan ruveta. Vanhempani antoivat minun jo kantaa tuon ritarikunnan ristiä ja ritari des Grieux'n nimeä. Loma-ajan tultua valmistauduin palaamaan isäni luo, joka oli luvannut pian lähettää minut akatemiaan.

Ainoa suruni lähtiessäni Amiensista oli, että sinne jätin ystävän, johon alati olin ollut sydämellisesti kiintynyt. Hän oli minua muutamaa vuotta vanhempi. Me olimme saaneet kasvatuksemme yhdessä; mutta kun hänen perheensä varat olivat ylen niukat, oli hänen pakko astua hengelliseen säätyyn ja jäädä Amiensiin minun jälkeeni, siellä harjoittaakseen tämän kutsumuksensa vaatimia opintoja. Hänellä oli lukemattomia oivallisia ominaisuuksia. Kertomukseni kuluessa tulette tutustumaan parhaisiin näistä ja varsinkin intoon ja jalomielisyyteen ystävyydessä, mitkä voittavat kuuluisimmatkin vanhanajan esikuvat. Jos silloin olisin noudattanut hänen neuvojaan, olisin aina ollut hyveinen ja onnellinen. Jos ainakin olisin ottanut varteen hänen soimauksensa, olisin jo vajottuani siihen kuiluun, mihin intohimoni ovat minut syösseet, pelastanut jotain omaisuuteni ja maineeni haaksirikosta. Mutta hän ei ole korjannut vaivoistaan muuta hedelmää kuin surun nähdä niiden tehottomuuden, sekä ajoittaisen huonon palkan kiittämättömän henkilön puolelta, joka niistä loukkautui ja joka niitä piti tungettelevaisuutena.

Olin määrännyt lähtöpäiväni Amiensista. Oi! miksi en asettanut sitä päivää aikaisemmaksi! Silloin olisin vielä vallan viattomana palannut isäni luo. Lähtöni edellisenä päivänä olimme kävelemässä ystäväni kanssa, jonka nimi oli Tiberge, ja näimme silloin kyytivaunujen saapuvan Arras'sta ja seurasimme niitä siihen majataloon, minne näillä oli tapana poiketa. Tämän tekomme ainoana vaikuttimena oli uteliaisuus. Vaunuista astui muutamia naisia, jotka heti poistuivat; mutta jälellä oli hyvin nuori nainen, joka jäi odottamaan pihalle, sillävälin kuin vanhanpuoleinen mies, joka näytti olevan hänen palvelijanaan, puuhaili matkatavaroiden purkamisessa ajoneuvoista. Tämä nuori nainen näytti minusta niin viehättävältä, että minä, joka en koskaan ollut ajatellut sukupuolten eroa enkä ollut katsellut naista tarkkaavaisesti, että minä, jonka vakavuutta ja pidättäytymistä kaikki olivat ihailleet, äkkiä olin haltioituneesti rakastunut. Luonteeni heikkouksia oli ääretön ujous ja herkkä hämille-joutuminen; mutta tämä heikkous ei nyt vähääkään minua pidättänyt, minä kun päinvastoin suoraan astuin sydämeni valtijattaren luo.

Vaikka hän oli vielä nuorempi kuin minä, hän vastaanotti kohteliaisuuteni näyttämättä hämmästyneeltä. Kysyin, mikä hänet toi Amiensiin ja oliko hänellä siellä tuttavia. Hän vastasi minulle avomielisesti, että vanhempansa olivat lähettäneet hänet sinne, jotta hän rupeaisi nunnaksi luostariin. Rakkaus oli jo tehnyt minut niin tarkkanäköiseksi, vaikka se vasta hetken oli asustanut sydämessäni, että pidin tuota aietta pyyteideni kuoliniskuna. Puhuin hänelle tavalla, joka saattoi hänet oivaltamaan minun tunteeni, hän kun oli minua paljoa kokeneempi. Vastoin tahtoaan hänet lähetettiin luostariin, epäilemättä sentähden, että tahdottiin tukahduttaa hänen halunsa huvituksiin, joka jo oli näyttäytynyt ja joka myöhemmin on aiheuttanut kaikki hänen ja minun onnettomuudet. Koetin todistaa vääräksi vanhempien julmaa päätöstä kaikilla niillä perusteilla, jotka heräävä rakkauteni ja skolastinen kaunopuheisuuteni johtivat mieleeni. Hän ei teeskennellyt ankaruutta eikä vastahakoisuutta. Hetken vaiettuaan hän sanoi minulle, että täysin aavistin hänen tulevan onnettomuutensa, mutta että se ilmeisesti oli taivaan tahto, tämä kun ei suonut hänelle mitään keinoa välttää kohtaloaan. Hänen lempeä katseensa, se viehättävä surumielisyys, millä hän nämä sanat lausui, tai oikeammin kohtaloni voima, joka minua syöksi tuhoani kohti, ei sallinut minun hetkeäkään epäröidä vastaukseeni nähden. Minä vakuutin hänelle uhraavani elämäni vapauttaakseni hänet hänen vanhempiensa tyranniudesta ja saattaakseni hänet onnelliseksi, jos hän jossakin määrin tahtoi luottaa minun kunniaani ja siihen äärettömään hellyyteen, jota hän jo minussa herätti. Tätä tuumiessani olen tuhat kertaa ihmetellyt, mistä silloin sain niin paljon uskallusta ilmaista ajatukseni ja kuinka minun oli helppo sitä tehdä, mutta eipä Amoria kohotettaisi jumalaksi, ellei hän usein tekisi ihmeitä.

Tuntematon kaunottareni tiesi hyvin, ettei minun iältäni olla pettureita; hän tunnusti, että jos minä löytäisin jonkun keinon hankkiakseni hänelle vapauden, hän olisi minulle kiitollinen enemmästä kuin elämästään. Vastasin hänelle, että olin valmis kaikkeen; mutta kun olin vailla riittävää kokemusta noin yhtäkkiä keksiäkseni keinoja häntä auttaakseni, niin turvauduin tähän ylimalkaiseen vakuutukseen, joka ei saattanut suuresti hyödyttää häntä eikä minua. Kun samassa hänen vanha vartija-palvelijansa oli tullut saapuville, olisivat minun toiveeni rauenneet, ellei hänellä olisi ollut kyllin älyä korvatakseen minun kekseliäisyyteni. Hämmästyin kun hän seuralaisensa saapuessa sanoi minua serkukseen ja olematta vähääkään hämillään virkkoi suuresti iloitsevansa tavatessaan minut täällä Amiensissa, minkä vuoksi hän tahtoi siirtää luostariin menonsa seuraavaan päivään, siten saadakseen huvin syödä illallista minun seurassani. Minä tajusin heti tämän juonen ja ehdoitin, että hän poikkeaisi asumaan majataloon, jonka isäntä, oltuaan kauan isäni ajurina, oli asettunut Amiensiin ja oli kokonaan käskettävänäni.

Saatoin itse hänet sinne, enkä välittänyt siitä, että vanha palvelija itsekseen hieman murisi, ja että ystäväni Tiberge, joka ei ollenkaan käsittänyt tätä kohtausta, seurasi minua sanaakaan virkkamatta. Hän ei ollut kuullut meidän keskusteluamme, hän kun oli jäänyt kävelemään pihalle, sillä aikaa kuin minä kauniille mielitietylleni puhuin rakkaudesta. Pelkäsin Tibergen älyävän asianlaidan ja sain hänet poistumaan, pyytämällä häntä toimittamaan minulle erään asian. Saapuessani tuohon majataloon pääsin siis ilokseni yksin keskustelemaan sydämeni valtijattaren kanssa.

Pian huomasin olevani paljoa kehittyneempi kuin olin luullutkaan. Sydämeni aukeni tuhansille mielihyväntunteille, joista minulla ei ollut ennen ollut aavistustakaan; suloinen lämpö levisi suoniini. Olin jonkunlaisessa haltioitumistilassa, joka hetkeksi herpaisi kieleni toiminnan, kuvastuen ainoastaan silmissäni.