Illallinen oli valmis. Istuuduin pöytään ylen iloisena; mutta meidän välillämme olevan kynttilän valossa luulin huomaavani surullisuutta rakkaan lemmittyni kasvoissa ja silmissä. Tämä ajatus herätti minussa samanlaista mielialaa. Huomasin, että hän kohdisti katseensa minuun toisin kuin tavallisesti. En voinut eroittaa, oliko se rakkautta vai sääliä, vaikka se tuntui minusta lempeältä ja kaihonomaiselta tunteelta. Katselin häntä tarkkaavaisesti; ja ehkä hänen oli yhtä vaikea katseistani arvata sydämeni tilaa. Emme osanneet puhua emmekä syödä. Lopulta näin kyyneliä hänen kauneissa silmissään: petollisia kyyneliä!
— Oi Jumalani! — minä huudahdin — sinä itket, rakas Manonini; sinä olet huolissasi kyyneliin asti, etkä virka minulle sanaakaan huolistasi.
Hän vastasi minulle ainoastaan muutamin huokauksin, jotka lisäsivät levottomuuttani. Nousin vavisten; vannotin häntä rakkauden koko hartaudella ilmaisemaan kyyneltensä syyn: vuodatin niitä itsekin, pyyhkiessäni hänen kyyneliään; olin pikemmin kuollut kuin elävä. Raakalainen olisi heltynyt suruni ja ahdistukseni ilmauksista.
Näin kiinnittäessäni koko huoleni ja huomioni häneen, kuulin useiden henkilöiden askelten kolinaa, jotka astuivat ylös rappuja. Ovelle kolkutettiin hiljaa. Manon suuteli minua, tempautui irti käsivarsistani ja riensi joutuin makuuhuoneeseen, jonka oven heti sulki jälkeensä. Kuvittelin, että hän, jonka puku oli hiukan epäjärjestyksessä, tahtoi piiloittautua niiden vieraiden katseilta, jotka olivat kolkuttaneet. Menin itse avaamaan.
Tuskin olin avannut oven, kun minuun tarttui kolme miestä, jotka tunsin isäni palvelijoiksi. He eivät tehneet minulle väkivaltaa; mutta kaksi heistä piti kiinni käsivarsistani, ja kolmas tutki taskuni, joista veti esille pienen tikarin, ainoan aseen, joka minulla oli. He pyysivät minulta anteeksi, että heidän oli pakko osoittaa tällaista epäkunnioitusta minua kohtaan; he sanoivat suoraan, niinkuin olikin, menettelevänsä näin isäni käskystä ja että vanhempi veljeni odotti minua alhaalla vaunuissa. Olin niin tyrmistynyt, että annoin viedä itseni vastustamatta ja vastaamatta. Veljeni odotti minua todella. Minut pantiin istumaan vaunuihin hänen viereensä, ja ajuri, joka oli saanut määräyksensä, kyyditsi meidät täyttä laukkaa Saint-Denis'hin. Veljeni syleili minua hellästi, mutta ei puhunut minulle sanaakaan, niin että minulla oli tarpeeksi aikaa ja tilaisuutta ajatella onnettomuuttani. Aluksi se näytti minusta niin synkältä, etten huomannut vähintäkään valonvälkettä. Minut oli julmasti petetty; mutta kuka sen oli tehnyt? Tiberge oli ensimäinen, joka johtui mieleeni.
— Petturi! — mutisin itsekseni. — Hetkesi ovat luetut, jos epäluuloni on oikeutettu.
Otin kuitenkin huomioon, ettei hän tuntenut olinpaikkaani ja ettei sitä siis ollut voitu saada tietää häneltä. Syyttää Manonia — sitä ei sydämeni uskaltanut. Tuo tavaton alakuloisuus, joka oli näyttänyt melkein masentavan häntä, hänen kyyneleensä, hellä suudelma, jonka hän oli antanut minulle vetäytyessään sisähuoneeseen — kaikki tämä tuntui minusta tosin arvoitukselta; mutta tunsin olevani halukas selittämään sitä yhteisen onnettomuutemme aavistukseksi; ja ollessani epätoivoissani siitä sattumasta, joka oli temmannut minut pois hänen luotaan, olin kyllin herkkäluuloinen kuvittelemaan, että hän oli minua vielä surkuteltavampi.
Pohdintani tuloksena oli se vakaumus, että jotkut tuttavani olivat nähneet minut Parisin kaduilla ja olivat ilmoittaneet asian isälleni. Tämä ajatus lohdutti minua. Luulin suoriutuvani pulasta saamalla vastaanottaa isältäni joitain nuhteita, ehkä jotain kuritustakin. Päätin kestää ne kärsivällisesti ja luvata kaikki, mitä ikinä minulta vaadittiin, siten helpommin päästäkseni mitä pikimmin palaamaan Parisiin rakkaan Manonini iloksi ja onneksi.
Ennen pitkää saavuimme Saint-Dehis'hin. Veljeni, joka ihmetteli vaiteliaisuuttani, luuli sen johtuvan pelosta. Hän rupesi minua lohduttelemaan ja vakuutti minulle, ettei minulla ollut mitään syytä pelätä isäni ankaruutta, kunhan vaan olin taipuvainen alistumaan, palaamaan velvollisuuteni tielle ja ansaitsemaan hänen minua kohtaan tuntemaansa hellyyttä. Hän antoi minun olla yötä Saint-Denis'ssä, mutta pani, varovasti kyllä, nuo kolme palvelijaa nukkumaan minun huoneeseeni.
Kipeää haikeutta tuotti minulle se seikka, että nyt vietin yöni samassa majatalossa, mihin olin poikennut Manonin kanssa tullessani Amiensista Parisiin. Isäntä, ja palvelijat tunsivat minut ja arvasivat heti, kuinka asiani oikeastaan olivat. Kuulin isännän sanovan: