— Kuule siis, — jatkoi isäni — kun et sitä vielä näy tietävän, että herra de B. on valloittanut prinsessasi sydämen, sillä hän pitää minua pilanaan, luullessaan voivansa saada minut uskomaan, että hän epäitsekkäästi tahtoessaan minulle tehdä palveluksen on riistänyt tuon naisen sinulta. Mieheltä sellaiselta kuin hän, joka muuten ei edes minua tunne, muka pitäisi odottaa niin jaloa mieltä! Tuolta naikkoselta hän on saanut tietää, että sinä olet minun poikani; ja raivatakseen sinut pois tieltään, hän kirjeessä ilmoitti minulle olinpaikkasi ja miten irstasta elämää vietit, huomauttaen minulle, että vaadittiin väkivaltaista menettelyä, jos mieli saada sinut käsiinsä. Hän tarjoutui antamaan minulle keinoja, joiden avulla voisin käydä sinuun käsiksi, ja hänen rakastajattarensa auliutta saamme kiittää siitä, että veljesi sai sinut yllätetyksi. Onnittele nyt itseäsi siitä, että voittoriemusi kesti niin kauan. Osaat valloittaa koko pian, ritari, mutta et osaa säilyttää valloituksiasi.
Voimani eivät riittäneet kauempaa kestämään puhetta, jonka jokainen sana oli lävistänyt sydämeni. Nousin pöydästä, enkä ollut astunut neljää askelta lähteäkseni ruokasalista, kun kaaduin lattialle tajuttomana. Minut saatiin pian takaisin tajuihin. Avasin silmäni, antaakseni kyynelteni tulvia, ja suun, päästääkseni ilmoille mitä surkeimpia ja sydäntä vihlovimpia valituksia. Isäni, joka aina on minua hellästi rakastanut, pani koko hellyytensä liikkeelle minua lohduttaakseen. Kuuntelin häntä, mutta en käsittänyt hänen puhettaan. Heittäydyin maahan ja halasin hänen polviansa; rukoilin häntä kädet ristissä, että hän antaisi minun lähteä Parisiin pistämään tikarilla kuoliaaksi herra de B:n.
— Ei — huudahdin — hän ei ole voittanut Manonin sydäntä, hän on hurmannut häntä taialla tai myrkyllä, kenties hän väkisin on vallannut hänet. Manon rakastaa minua, tiedänhän sen varmasti. Varmaankin tuo mies on häntä uhannut tikari kädessä, pakoittaakseen hänet hylkäämään minut. Mitä kaikkea hän lieneekään tehnyt riistääkseen minulta niin kauniin rakastajattaren? Oi Jumalani, Jumalani! olisiko mahdollista, että Manon olisi minut pettänyt ja että hän olisi lakannut minua rakastamasta!
Minä kun alinomaa puhuin pikaisesta palaamisestani Parisiin ja kun lisäksi tuon tuostakin sitä varten nousin, isäni käsitti hyvin, ettei mikään voinut minua pidättää ollessani sellaisen mielenkiihoituksen valloissa. Hän vei minut yläkerrassa olevaan huoneeseen, johon jätti luokseni kaksi palvelijaa minua vartioimaan. En ollenkaan voinut hallita itseäni. Olisin tahtonut antaa tuhat elämää, jos olisin saanut olla Parisissa vaan neljännestunninkaan. Ymmärsin, että kun niin suoraan olin ilmaissut ajatukseni, ei minun sallittu lähteä huoneesta. Katseillani mittelin ikkunoiden korkeutta maasta. Kun en huomannut mitään mahdollisuutta sitä tietä päästä pakenemaan, käännyin sävyisästi molempien palvelijain puoleen. Lupasin tuhansin valoin kerran perustavani heidän onnensa, jos he suostuisivat pakooni. Minä heitä kehoittelin, imartelin, uhkasin, mutta tämäkin yritys oli turha. Silloin menetin kaiken toivoni. Päätin kuolla ja heittäydyin vuoteeseen siinä aikeessa, etten enää elävänä siitä nousisi. Koko yön ja seuraavan päivän vietin tässä tilassa. Kieltäydyin nauttimasta sitä ruokaa, joka minulle seuraavana päivänä tuotiin.
Isäni tuli luokseni iltapäivällä. Hyvyydessään hän koetti lieventää kärsimystäni, lohduttaen minua mitä hellimmin sanoin. Hän käski niin päättävästi minun syödä jotakin, että tein sen pikemmin kunnioituksesta hänen käskyjänsä kohtaan. Meni muutamia päiviä, joiden kuluessa söin ainoastaan hänen läsnäollessaan ja häntä totellakseni. Yhä edelleen hän toi esiin syitä, jotka olivat omiaan saattamaan minut jälleen järkiini ja herättämään minussa tuon uskottoman Manonin halveksintaa. Totta on, etten häntä enää kunnioittanut: kuinka olisinkaan voinut kunnioittaa kaikkein pintapuolisinta ja vilpillisintä olentoa? Mutta hänen kuvansa, hänen ihanat piirteensä, jotka olivat juurtuneet syvälle sydämeeni, pysyivät siinä yhä sitä hyväillen — tunsin itseni siksi hyvin.
— Saatan kuolla — sanoin; — jospa minun pitäisikin kuolla, niin paljon häpeän ja surun jälkeen; mutta vaikka kärsisin tuhat kuoloa, en kuitenkaan voisi unhoittaa kiittämätöntä Manonia.
Isäni ihmetteli nähdessään minun yhä olevan niin kiihkeästi rakastunut. Hän tiesi, että minulla oli oikeamieliset periaatteet, ja kun hän ei voinut olla epätietoinen siitä, että Manonin petollisuus oli herättänyt minussa halveksimista, hän kuvitteli, että itsepintaisuuteni vähemmin johtui tästä erityisestä intohimoisesta kiintymyksestä kuin yleisestä kiintymyksestä naisiin. Hän takertui siinä määrin tähän ajatukseen, ja seurasi niin yksinomaan hellyytensä ääntä, että eräänä päivänä tuli ja uskoi sen minulle.
— Tähänasti on minulla ollut aikomus antaa sinun kantaa Maltan ritariston ristiä; mutta huomaan hyvin, ettei halusi vedä sille taholle. Sinä pidät kauneista naisista; olen halukas hakemaan sinulle jonkun, joka sinua miellyttää. Sano minulle peittelemättä, mikä on mielipiteesi tässä suhteessa!
Vastasin hänelle, etten enää tehnyt mitään eroa naisten välillä, vaan että minä kohtaamani onnettomuuden jälkeen inhosin heitä kaikkia yhtä paljon.
— Tulen etsimään sinulle naisen, — virkkoi isäni hymyillen — joka on
Manonin näköinen, mutta joka on uskollisempi.