— Se oli sinun syysi — sanoin hänelle. — Miksi toit sen minulle ladattuna?
Kiitin häntä kuitenkin tästä varokeinosta, sillä ilman sitä varmaan olisin pitkiksi ajoiksi jäänyt Saint-Lazareen.
Päätimme viettää sen yön ravintolassa, missä jossakin määrin korvasin vahinkoni sen huonon ruoan jälkeen, jolla olin elänyt lähes kolme kuukautta. En siellä kuitenkaan voinut antautua siitä nauttimaan, minä kun kärsin kuolettavia tuskia Manonin tähden.
— Meidän täytyy vapauttaa hänet — sanoin kolmelle ystävälleni. Ainoastaan tätä varten olen halunnut omaa vapauttani. Pyydän, että kekseliäisyydellänne minua tuette. Mitä minuun tulee, panen alttiiksi vaikka henkeni.
Lescaut, joka ei ollut vailla älyä ja varovaisuutta, selitti minulle, että oli menetteleminen hillitysti. Pakoni Saint-Lazaresta ja minulle lähtöhetkelläni sattunut onneton vahinko oli ehdottomasti nostava hälinää, poliisipäällikkö oli lähettävä urkkimaan olinpaikkaani, ja hänellä oli pitkät käsivarret. Sanalla sanoen, jos en tahtonut joutua vielä pahempiin ikävyyksiin, kuin mitä Saint-Lazare oli tuottanut, menettelin parhaiten, jos pysyin piilossa huoneeseen sulkeutuneena muutaman päivän, antaakseni vihamiesteni innon ensi hehkun jäähtyä. Hänen neuvonsa oli viisaasti ajateltu. Mutta samoin olisi minun pitänyt menetellä sitä seuratakseni. Mutta niin suuri velttous ja varovaisuus ei ollut sopusoinnussa intohimoni kanssa.
Koko myöntyväisyyteni supistui lupaukseen jäädä nukkumaan yli seuraavan päivän. Hän lukitsi huoneensa oven, ja siellä minä viivyin iltaan asti.
Osan tästä ajasta käytin keksiäkseni tuumia ja keinoja Manonin vapauttamiseksi. Olin vallan varma, että hänen vankilastansa oli vielä vaikeampi päästä kuin minun vankilastani oli ollut. Ei voinut olla kysymystäkään voimasta ja väkivallasta — viekkautta siinä tarvittiin. Mutta eipä edes kekseliäisyyden jumalatar olisi voinut tästä pulmasta suoriutua. Minä puolestani näin niin vähän johtavaa valonvälkettä tässä pimeydessä, että päätin lähemmin pohtia asemaa vasta silloin, kun olin saava tarkempia tietoja sairaala-vankilan sisäisestä järjestelystä.
Heti kun pimeän tulo oli jälleen päästänyt minut vapaaksi, pyysin Lescaut'ta saattamaan minut sinne. Perille tultuamme yhdyimme puheeseen erään portinvartijan kanssa, joka tuntui älykkäältä mieheltä. Minä näyttelin muukalaista, joka oli kuullut ylen kiittävästi puhuttavan yleisestä sairaala-vankilasta ja siinä vallitsevasta järjestyksestä. Tiedustelin häneltä pienimpiäkin yksityisseikkoja, ja lopulta johduimme puhumaan laitoksen hallintomiehistä, joiden nimet ja luonteenominaisuudet pyysin häntä minulle ilmaisemaan. Ne vastaukset, jotka hän minulle jälkimäisessä suhteessa antoi, johtivat mieleeni tuuman, jota pidin sangen onnistuneena ja jonka ennen pitkää panin täytäntöön. Kysyin häneltä tuumalleni perin tärkeänä seikkana, oliko noilla herroilta lapsia. Hän vastasi, ettei sitä tarkalleen tietänyt, mutta herra de T:stä, joka oli esimiehiä, hän tiesi että tällä oli naimaiässä oleva poika, joka isänsä seurassa usein oli käynyt sairaalavankilassa. Tämä tieto riitti minulle.
Keskeytin melkein heti keskustelumme, ja palatessamme Lescaut'n asuntoon ilmaisin hänelle suunnittelemani tuuman.
— Kuvittelen — sanoin hänelle — että nuorempi herroista de T., joka on rikas ja arvossapidettyä sukua, useiden ikäistensä nuorukaisten tavoin pitää huvituksista. Hän ei suinkaan ole mikään naistenvihaaja eikä niin naurettava, että kieltäisi minulta apunsa rakkausseikkailussa. Olen aikonut saada hänet innostumaan Manonin vapauttamis-yritykseen. Jos hän on kunnon mies ja mieleltään tunteellinen, hän varmaankin jalomielisyydestä suo meille apunsa. Jos tämä vaikutin ei voi häntä taivuttaa, hän ainakin tahtonee tehdä jotain miellyttävän nuoren naisen hyväksi, vaikkapa vaan toivoen tulevansa osalliseksi hänen suosiostaan. Kohtaamistani hänen kanssaan en tahdo siirtää huomista tuonnemmaksi. Tämä tuuma tuottaa minulle niin suurta lohdutusta, että pidän sitä hyvänä enteenä.