— Rakkaani, sinä, jota jumaloin — näin hän virkkoi hurmaavalla äänellä, pyydän sinua malttamaan mielesi hetkeksi, yhdeksi ainoaksi hetkeksi. Palkaksi siitä tulen rakastamaan sinua tuhat kertaa enemmän; ja tulen olemaan siitä sinulle kiitollinen koko elinikäni.
Närkästys ja hämmästys sitoivat kieleni. Manon toisti hellittämättä pyyntöään, ja minä hain sanoja evätäkseni sen halveksivasti. Mutta kun hän kuuli etuhuoneen ovea avattavan, hän tarttui toisella kädellään hiuksiini, jotka valuivat hartioilleni; ja toiseen käteensä hän otti peilin. Hän ponnisti kaikki voimansa laahatakseen minut tässä tilassa ovelle. Ja hänen avattuaan tämän polvellaan, tarjoutui vieraalle, joka melusta oli pysähtynyt keskelle huonetta, näky, joka epäilemättä häntä hämmästytti. Näin edessäni erittäin hienosti puetun miehen, joka kuitenkin oli jotenkin epämiellyttävän näköinen.
Huolimatta hämmästyksestään hän ei unhoittanut kumartaa syvään. Manon ei jättänyt hänelle aikaa avatakseen suutansa. Hän ojensi vieraalle peilinsä ja virkkoi:
— Katsokaa, herraseni — näin hän sanoi — katselkaa tarkoin kasvojanne ja myöntäkää minun olevan oikeassa. Te odotatte minulta rakkautta. Tässä näette miehen, jota minä rakastan ja jota olen vannonut rakastavani koko elinikäni. Verratkaa itse. Jos luulette voivanne riistää häneltä minun sydämeni, niin ilmaiskaa minulle, minkä nojalla, sillä minä vakuutan teille, etteivät teidän nöyrän palvelijattarenne silmissä mitkään Italian prinssit vedä vertoja yhdelle niistä hiuksista, joita pidän kädessäni.
Tämän hullunkurisen puheen aikana, jonka Manon oli edeltäpäin tuuminut, minä turhaan ponnistelin vapautuakseni, ja säälien ylhäissäätyistä miestä, olin halukas kohteliaisuudella hyvittämään tämän lievän solvauksen. Mutta prinssi tointui helposti, ja hänen vastauksensa, jota minä pidin hieman kömpelönä, vei minulta halun siihen.
— Neitiseni — hän sanoi väkinäisesti hymyillen — silmäni ovat todella auenneet, ja huomaan nyt, että te olette paljon vähemmin vasta-alkaja, kuin mitä olin kuvitellut.
Hän poistui heti luomatta Manoniin ainoatakaan katsetta, lisäten puoliäänen, etteivät Ranskan naiset olleet sen parempia kuin Italiankaan. Tässä tilaisuudessa ei mikään houkutellut minua herättämään hänessä parempia ajatuksia kauniista sukupuolesta.
Manon hellitti tukkani, heittäytyi nojatuoliin ja nauroi, niin että huone kaikui. En kiellä, että sydämeni pohjaa myöten olin liikutettu uhrauksesta, jota en voinut katsoa johtuvaksi muusta kuin rakkaudesta. Kuitenkin pila tuntui minusta käyneen yli kohtuuden rajojen. Soimasin häntä siitä. Manon kertoi silloin, että kilpailijani juostuaan hänen perässään useina päivinä Boulognen metsässä ja ilmaistuaan tunteitaan ilmeillään, lopulta oli tehnyt hänelle avoimen rakkaudentunnustuksen, mainiten nimensä ja kaikki arvonimensä — ja tämän kaiken kirjeen muodossa, jonka oli toimittanut perille Manonin ja hänen ystävättäriensä ajurin välityksellä. Siinä hän lupasi hänelle loistavan aseman ja iäistä ihailua toisella puolen Alppeja. Manon oli päättänyt Chaillot'hon palattuaan kertoa minulle tämän seikkailunsa, mutta sitten hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että meillä siitä voisi olla huvitusta, joten hän ei malttanut olla toimeenpanematta ilveilyään. Tämän vuoksi hän imartelevassa vastauksessaan oli antanut italialaiselle prinssille luvan käydä häntä katsomassa ja oli lisätäkseen huviaan sekoittanut minut juoneensa, herättämättä minussa pienintäkään epäilyä siitä. Minä en maininnut sanaakaan siitä, minkä toista tietä olin saanut kuulla, ja voittoisan rakkauden huumaus saattoi minut hyväksymään kaiken.
Koko elämäni ajan olen pannut merkille, että Kaitselmus aina on valinnut sen hetken, jolloin onneni on tuntunut varmimmalta, kurittaakseen minua kaikkein ankarimmalla rangaistuksellaan. Pidin itseäni niin onnellisena omistaessani herra de T:n ystävyyden ja Manonin hellyyden, ettei kukaan olisi saanut minua uskomaan, että minun oli pelkääminen uutta onnettomuutta. Kuitenkin kohtalo valmisti minulle sitä surkeaa onnettomuutta, mikä on syössyt minut siihen tilaan, jossa näitte minut Passyssa, ja askel askeleelta niin säälittävään kurjuuteen, että te vaivoin voitte uskoa minun todenperäistä kertomustani.
Kerran, kun herra de T. oli meillä illallisella, kuulimme vaunujen jymyn, jotka pysähtyivät majatalon portille. Uteliaina kysyimme, kuka saattoi saapua näin myöhäisenä hetkenä. Meille kerrottiin, että se oli nuori G.M., nimittäin sen pahimman vihamiehemme poika, joka oli sulkenut minut Saint-Lazareen ja Manonin sairaalavankilaan. Hänen nimensä nosti veren kasvoihini.