AKSEL.
Ne ovat Haarderaade, Olav' Kyrre
Ja Mauno kuninkaiden mittamerkit.
Mut, Wilho, tuota toista katsokaamme!
WILHELM.
No, mitä siinä?
AKSEL.
Merkki vähäisempi;
Ei likimainkaan minkään urhon mitta,
Vaan viidentoista vanhan tyttösen;
Ei kiveen hakattuna, puitteisiin
Vaan hienoin viivoin pintaan piirretty.
WILHELM.
Valpuris mitta?
AKSEL.
Varro, varro vähän!
Suo viivytellen ihailustani
Mun enentää.
WILHELM.
Ja milloin piirsit sen?
AKSEL.
Viis vuotta sitte, jolloin Jumalaa
Rukoilemaan ma tulin templiin sekä
Hyvästit lemmelleni sanomaan
Ja isänmaalle. — Kuollut Valpurin
Ol' äiti äsken; Valpur luostariss' ol'
Lukua, ompelua oppiakseen.
Hän viidentoista vanha oli vaan,
Mut, veikkonen, täys sielu enkelinä
Jo silmän sinitaivahasta hymys.
Ol' aamu varhainen kun tänne tulin.
Kuningas Eisten oli päivää ennen
Otettu vangiks, julman surman saanut.
Mua kauhu karkotti pois Norjan maasta.
Maan miesten kesken raju riita riehui.
Mun riehui rinnassani rakkaus.
Ma Herraa rukoelin häätämään
Tuot' tulta, joka, vaikka viatonna,
Mut toki rikollisna, leimusi
Mun kaunokaista orpanaani kohtaan.
Ma rukoilin ja rukoillessan' aukes
Tuoll' ovi luostarin, mist' aina messuun
Anihartaat nunnat tänne tulevat.
Tuloa varhaista ma kummastelin.
Mut, ah, niiss' yks ol' ainoinen, jot' ei
Viel' oltu joukkoon vihitty ja jonka
Suloa huntu säälimättä vielä
Ei peittänynnä. Luontevasti musta
Pukunsa sorjan vartalonsa verhoi.
Hiuspalmikkonsa silkinhienoiset
Ain' alas hartioille riippuivat.
Hän mua ei nähnyt; polvilleen hän lankes,
Ah, tähän, äitivainaans' haudan ääreen,
Kohotti pyöreät käs'vartensa ja
Kätensä kauniit, hartaast' anoen:
"O, Herra, rakkauten' sammuta!
Tue, äiti, tyttäresi puhtautta."
Nyt unhotin mä pyhän Olavin
Ja pyhät kaikki, itse taivaan, sillä
Mun Valpurissan' taivas ilmestyi.
En lemmestäni lausunut viel' ollut.
Pariksi meitä tosin sanottiin
Jo lapsuudessa — pilan vuoksi, sillä
Se sulo impi, Wilho, kallis ol'
Jo silloin poikosenkin sydämelle.
Ma rakkauden rohkeutta täynnä
Nyt liekkivänä lähestyin, ja vaarat
Jo kaikki kadonneiksi näyttivät.
Mun jalkoihini lohikäärmeen lailla
Lamahtui kohtaloni; uljaasti,
Kuin pyhä Mikael, sen päällä seisoin,
Ja kohden taivasta kun lentimillä
Ihailukseni ylös kohosivat,
Mä keihään pedon selkään syöksin. Näin
Luo Valpurin ma astuin. Vasenkäten'
Ma kiersin siron vartalonsa ympär'
Ja oikealla vedin miekkani ja
Nimessä kaikkein pyhäin vannoin: Valpur
On Aksel Thordinpojan morsian
Jo päällä maan, tai tuolla taivaass'.
WILHELM.
Mun aimo veikkon'!
AKSEL.
Amen,
Valpur vavahti:
"Sa vannoit, Aksel? Eikö uskontoa,
Tapoja vastaan ole lempemme?
Samaahan sukua me olemme.
Semmoista naimist' eikö kirkko kiellä?
Ja äitimme, — he kuolinvuoteellansa
Eivätkö vakavasti pyytäneet
Meit' estämähän tunteitamme. Meille
Surua vaan ja surmaa ennustettiin,
Jos vastoin neuvojansa tekisimme.
Kas äitejämme hautakivillään!
Päät nyykyksissä, itkein säälivät,
Syvästi surkuttelevat he meidän,
Lastensa, kovaa kohtaloa!" Wilho!
Mä silloin piirsin merkit pylvääseen
Ja jälleen vannoin: paavin luvan tuon
Ma, taikk' en koskaan — koskaan enää palaa.
WILHELM.
Kuink' onnellista olla määrän päässä,
Varattu kaikella, mit' ennen puuttui.
Nyt nimimerkkejäsi katsokaamme!