KNUUTI.
Mä tiedän, miksi maasta läksit. Ah!
Niin oivaa nuoren pojan tarkoitusta
Kaikk' kirkon veljet kiittäkööt. Sa poissa
Olollas tahdoit häätää synnillistä
Halua sulo Valpuria kohtaan.
Siin' oikein teit, teit hyvän, kauniin työn.
Mut, poikaseni, palannut nyt olet?
Viis vuott' on tok' jo kulunut, niin oikein!
Sill' aikaa, arvaan, unhottaa voi paljon;
Ja ihanat on Roomalaisten naiset,
Kuin liljat pyyläät, verevät kuin ruusut,
Niin lempeät kuin kyyhkyt, hehkuvaiset
Kuin tuli. Siellä Pohjan vaaleat kaunot
Pian unhottuvat. Eikö niin, mun poikan'?
AKSEL.
Niin käynee, isä.
KNUUTI.
Niin lie käynytkin,
Jok' oli hyvä, sillä suureen syntiin
Sydämes silloin oli lankeemassa.
AKSEL.
No, kuinka Valpur voi?
KNUUTI.
Kuin immet voivat;
Hän on jo hurskas, hyvä, siev —
AKSEL.
Hän niin ol'
Jo lähteissän'.
KNUUTI.
No niin, hän hehkenee,
Hän hehkenee.
AKSEL.
Vai yhä suloisemmaks?
KNUUTI.
Sit' en voi päättää, rakas poika! Maallist'
Ei suloisuutta munkki tajuu, pitää
Vaan taivaallista silmäll'.
AKSEL.
Onko Valpur
Viel' luostariss'?