Sydämmeni oli pakahtua. Karvaat kyyneleet juoksivat silmistäni ja peräti alakuloisena horjuvin askelin palasin kotiin. Taloin seinäin varassa täytyi minun kulkea ja vasta myöhäseen pääsin kotiin.
En saanut unta silmiini sinä yönä. Huomenaamuna oli ensimmäisenä työnä minulla haettaminen sitä harmajatakkista miestä käsiini. Kukaties onnistuisi minulle hänen löytäminen ja olisipa ihmeen hauska jos hänkin, niinkuin minä, olisi katunut sitä hassua kauppaamme. Käskin Bendelin puheelleni, hän näytti yhtä viisaalta ja nerokkaalta kuin rehelliseltä — kerroin aivan tarkkaan minkänäköinen se harmaja mies on ja sanoin, että hänen hallussaan on muuan aarre, jota ilman minä en mitenkään tullut toimeen. Mainitsin missä ja milloin olin häntä nähnyt ja kerroin niinikään mitkä herrat ja naiset olivat Tuomas Johnin talossa yhtaikaa vieraina sekä käskin hänen ottaa tarkan selon muutamasta tähystimestä, muutamasta kullankirjavasta, turkkilaisesta peitteestä, siitä komeasta, isosta teltasta sekä lopuksi niistä kolmesta mustasta hevosestakin, joitten kanssa (jätin sanomatta millä tavalla) tuo salaperäinen harmaja mies oli ollut tekemisissä, se ihmeellinen mies, josta ei kukaan huolinut ja joka oli kaikista näyttänyt vähäpätöiseltä, vaan jonka esiintyminen oli vienyt minulta mielen rauhan ja onnen.
Puhuttuani asian selväksi, kävin noutamaan kultaa ison läjän, koko kantamuksen, ja lisäsin siihen melko joukon jaloja kiviä tiesi kuinka suurenarvoisia. "Bendel", lausuin minä, "tämän kaiken annan sinulle matkaevääksi ja rahalla varmaankin saat paljon toimeen mikä ilman rahaa on mahdotonta; älä niukustele, vaan ole antelias niinkuin minäkin olen ollut antelias sinulle, ja tuo palatessasi minulle hyviä sanomia."
Hän meni. Myöhään hän palasi ja nureissaan. Ei kukaan Tuomas Johnin palvelijoista eikä kukaan hänen vieraista, joilta Bendel oli tiedustellut sitä harmajata miestä, muistanut häntä kuin vallan hatarasti. Se uusi tähystin oli siellä, vaan ei kukaan muistanut enää mitenkä se oli tullut sinne; se komea teltta ja se komea peite olivat nekin paikallaan, sillä mäellä, missä oli katsottu meren ulapalle purjehtivaa laivaa, palvelijat kiittivät isäntäänsä rikkaaksi mieheksi, vaan ei kukaan osannut sanoa mistä nuo kalliit tavarat olivat ilmaantuneet. Herra Tuomas John oli hyvillään siitä mahtavuudestaan ja rikkaudestaan, vähät hän siitä huoli mistä ne olivat hänen osaksi tulleet; hevoset, joitten selässä ne nuoret herrat olivat ratsastaneet, olivat tallissa mikä missäkin, ja he kiittivät niinikään Tuomas Johnia äveriääksi ja anteliaaksi mieheksi, hän kun oli ne hevoset antanut heille. Tuon verta selvesi Bendelin kertomuksesta; nerokkaasti oli hän toimittanut asian, jospa kohta hänelle ei onnistunut kaikesta selville saanti. Kiitin häntä hänen uutteruudestaan ja jätin hänelle hyvästit sekä käskin hänen jättää minut yksikseni; musta oli mieleni.
"Olen isännälleni kertonut siitä asiasta, mikä hänelle ylön tärkeä on, sen minkä tiedän," sanoi palvelijani aikoessaan mennä. "Minun tulee vain lopulta ajaa muuatta asiaa vielä, jonka eräs mies uskoi minulle, jonka miehen tapasin ovessa, kylään lähtiessäni teidän puolesta kuulustelemaan siitä mikä teitä mureuttaa. Näet tuo mies sanoi näinikään: Sanokaa isännällenne terveisiä, herra Pietari Schlemihlille, että hän ei ole näkevä minua enää, syystä siitä, että lähden kauas meren takaiseen maahan; ja hyvä onkin tuuli tätä nykyä, jotta laiva pääsee mukavasti ulos satamasta. Vaan säntilleen vuoden perästä on minulla oleva kunnia taas tulla hänen puheelle, jolloin olen ehdottava hänelle uuden tehtävän, hänelle mieluisan. Sanokaa hänelle alamaiset, nöyrät terveiseni ja suuri kiitollisuuteni."
"Minkänäköinen oli hän?" kysyin äkkiä, aavistaen pahaa. Ja Bendel selvitti, ja kaikesta siitä, mitä hän sanoi, minulle kerrassaan selvisi, että harmaja mies oli nuo terveiset lähettänyt.
"Hyvänen aika!" huusin, "sehän se juuri harmaja mies olikin!" ja nyt hän vasta hoksasi ja hänen silmistä putosi peite. "Todellakin, hänhän se oli kuin olikin!" hän huudahti, kovasti säikähtäen, "ja minä, onneton ihminen, minä typerä, joka en tuntenut häntä, ja olen tällä lailla isäntääni pettänyt."
Hän alkoi itkeä kovasti ja moittia itseään, ja niin pahoillaan oli hän, että minun kävi häntä sääli. Koin lohduttaa häntä ja vakuutin moneen kertaan, että kerrassaan luotan häneen ja vilpittömäksi uskon, vieläpä lähetin hänen satamaan paikalla katsomaan oliko se eriskummallinen, kavala mies ehkä satamassa vielä tavattavissa. Vaan sinä aamuna oli useaimpia laivoja jo ehtinyt, tuulen otollisena ollessa, lähteä matkoihinsa mikä minnekin, kaikki kaukaisiin maihin, eikä siitä harmajasta miehestä näkynyt yhtään jälkeä; hän oli kadonnut tielle tietämättömälle.
III.
Mitä hyvää on siivistä rautoihin lyödylle vangille? Hänen täytyy kuitenkin, vieläpä hirveimmällä tavalla, nääntyä. Olin joutunut ihmisistä erilleni, nääntymään kultaläjäni ääreen, silti sitä sydämestäni rakastamatta, kirosin vain tuota kultaa, jonka tähden minulta oli elämän ilo kadonnut. Sitä surkeaa kohtaloani muilta ihmisiltä salassa pitäen, pelkäsin halvinta palvelijaani, sen ohessa kun häntä kadehdin; sillä hänellä oli varjo ja hän uskalsi mennä päivän paisteeseen. Yksin oleilin yöt päivät ja suru kaiveli sydäntäni.