— Onko täti istunut täällä minun luonani koko iltapäivän?
— En, ainoastaan välimmiten, kun olen joutunut. Olet saanut oikein hyvin nukkua, tyttöseni, ja nyt on paha ilmakin ohitse. Pilvet ovat nyt melkein haihtuneet, ja minä luulen, että saamme ihanan auringonlaskun.
— Oi niin hauskaa, näen jo vähän sinitaivasta tuolta lehmusten oksien välistä. Pääni on jo melkein terve, tunnen itseni vain vähän väsyneeksi.
— Se on aivan luonnollista tuollaisen päänkivun perästä, makaa nyt vain aivan hiljaa, älä myöskään tule alas illalliselle; annan tyttöjen tuoda sinulle kupillisen teetä ja voileivän.
— Kiitoksia, täti! Ihanaa on katsella täältä tuonne ulos. Kultaliepeiset pilvet näyttävät nyt niin keveiltä. Välistä tuumaan, mikä lienee kauniimpi, kesä-aamu vaiko kesä-ilta, jolloin aurinko mailleen menee.
— Kyllä aamuhetki on kaunis, sillä silloin koko luonto herää uuteen eloon. Kaikki lapset siitä pitävät, koska päivä on heidän edessään leikkeineen ja kaikenlaisine huveineen; mutta meille vanhoille on ehkä auringonlasku suloisempi, se kun tuottaa rauhaa ja lepoa päivän työn ja puuhan jälkeen. Vuorokauden vaiheet muistuttavat ihmis-elämän eri ajanjaksoja. Oletko milloinkaan ennen tullut ajatelleeksi sitä.
— En, mutta se on kyllä totta!
— Eikä illan tarvitse aina juuri tarkoittaa vanhuuden-aikaa, näetkös. Se saattaa myöskin muistuttaa meille elämämme viimeistä iltaa, joka voi tulla yhtä hyvin nuoruudessa kuin vanhuudessa. Ihanaa olisi, jos päivämme laskeutuisi rauhassa, sillä kuoleman illan jälkeen tulee iäisyyden valoisa aamu.
Hän laski hellästi kätensä Helkan otsalle. — Nyt soitetaan illalliselle!
Helka tarttui tätinsä käteen ja suuteli sitä kuiskaten: — Kiitoksia, kiitoksia kaikesta!