Kun kello läheni kahtatoista, rupesivat jo muutamat katselemaan etsivästi tietä pitkin, sillä isä oli äsken sanonut, että seisahduttaisiin ensimmäiselle ihmis-asunnolle, jossa saisi ostaa maitoa mukana olevien voileipien lisäksi. Seutu oli synkkä. Mihinkä ikänä katsoi, näki ainoastaan hoikkaa jouhimetsää, puitten ruskeat rungot seisoivat oikoisina kuten pylväät rivi riviltä molemmin puolin maantietä. Vihdoin he huomasivat jyrkän vuoren juuressa sammaltuneen mökin, jonka pieniruutuiset lasi-ikkunat olivat vanhuudesta monivärisiksi tulleet ja vinossa olevan oven saranat ruostuneet. — Tässä asui nuoruudessani ukko, jota nimitettiin Viulu-Jaakoksi, koska hän kaikissa kylän tansseissa ja häissä soitti viulua — sanoi isä. — Menkää sinne joku katsomaan, kuka nyt on muuttanut tuohon huonoon koppiin.
Helka ja Gerda ohjasivat heti kulkunsa tupaa kohti. He viipyivät siellä kuitenkin niin kauan, että Meeri kävi levottomaksi ja Bruuno rupesi avaamaan eväskääröänsä, joka sisälsi kahdeksan vahvaa voileipää läski- ja juustoliuskoineen. Vihdoin näkyivät tytöt palaavan takaisin.
— Oi isä! — Gerda oli oikein liikutettu.
— Noh, mitä olette nähneet siellä? — kysyivät kaikki yht'aikaa.
— Erään raajarikko raukan, pojan, joka ei saata seisoa eikä kävellä — vastasivat tytöt. — Hän näytti niin kiltiltä, tuo pieni vaivainen, siellä kun hän istui huonossa vuoteessaan. Hänellä on ainoastaan toinen käsi, ja jalat ovat melkein aivan hervottomat. Me puhuimme vähän aikaa hänen äitinsä kanssa, mutta mitään maitoa emme voineet saada, ja siellä näytti kovin köyhältä.
— Ihmisparat, minä menen sinne nyt vuorostani juttelemaan heidän kanssaan vähän — sanoi asessori ja nousi pystyyn. — Te nuoret saatatte sillä välin leiriytyä tähän tien syrjään.
Kun asessori oli mennyt, alkoivat toiset seurata Bruunon esimerkkiä ja aukaista eväskääröjänsä, mutta samassa Gerda ja Helka katsoivat tarkoittavasti toisiinsa. — Entä jos tuo sairas poika tuolla mökissäkin haluaisi saada voileivän.
— Aivan varmaan!
Seuraavassa hetkessä olivat kaikki antaneet osan eväistään, toiset enemmän, toiset vähemmän pienelle raajarikolle, ja kun isä tuli takaisin köyhän muijan seuraamana, niin Gerda laski kaikkityyni, mitä olivat koonneet, muijan vyöliinaan, sekä vielä lisäksi piparkaakkuja ja rinkilöitä, joita oli runsas vara heidän laukuissaan.
Kaikki menivät sitte vuorotellen tervehtimään pientä raajarikkoa, joka ei ensinkään ollut ujo, vaan vastasi iloisesti ja viisaasti heidän kysymyksiinsä. Hän oli kymmenen vuoden vanha, vaikka tuskin olisi luullut hänen täyttäneen kahdeksan, niin kuihtunut ja laiha oli hänen raihnas ruumiinsa. Mutta silmät olivat kirkkaat ja älykkäät, ja hänen äitinsä näytti tyytyväisenä muutamia pieniä tuohikoppia, joita pikku Janne oli palmikoinnut ainoalla kädellään.