Mutta kuitenkin, kun he olivat kulkeneet rakennuksesta rakennukseen alituisessa liikkeessä olevien koneiden välissä, he olivat kaikin tyytyväisiä päästessään jälleen ulos vapaaseen ilmaan, jättäen taakseen nokiset, meluavat koneet.
Kauan he sitten istuivat lähellä olevalla kunnaalla kesä-illan tyvenessä. Meri oli peili-kirkkaana heidän edessään, ja aurinko meni mailleen luotojen väliin. Tänne ylös tunki työn surina vain kuten hiljennetty kaiku; lehmänkello kalkutteli kaukana metsässä ja ikäänkuin näkymättömien siipien kannattamana kuului paimentytön lapsellinen ääni illan hiljaisuudessa:
"Lapsen sydän ilon saa, Kun se uskoo, rakastaa. Kiitä Herraa, sieluni! Hän on osas, onnesi."
— Hän sepittää sanat ja sävelen luonnon suureen ehtoovirteen — sanoi asessori. — Kaikki ympärillämme kiittää tavallaan Luojaa.
Kun he palasivat talonpoikaistaloon, laski emäntä juuri par'aikaa höyryävän puurovadin pöydälle, ja syömisen jälkeen mentiin kaikin levolle, asessori parhaaseen huoneeseen ja tytöt suureen ulosvedettävään vuoteeseen porstuakammariin. Nuoret herrat sijoitettiin saliin, jossa he päivän kävelyistä väsyneinä makasivat niin makeasti heinäsäkkien päällä, kuin jos ne olisivat olleet parhaita untuvapatjoja.
Seuraavana päivänä he läksivät vielä tehtaalle nähdäksensä "raudan laskua" eli sulatus-uunin purkamista ja sulatetun raudan valamista upokkaaseen. Tätä näköä tuskin kukaan katselioista oli unohtava. Sitte käännyttiin paluumatkalle samalla hyvällä mielellä kuin ennenkin ja virkistynein voimin yön levon jälkeen. Heidän hyväntahtoinen emäntänsä oli varustanut heidän laukkunsa uusilla eväillä, ja nyt päätettiin, ettei syötäisi, ennenkuin tultaisiin pienen tupasen luo, jossa raajarikko asui.
Pikku Janne oikein vilkastui, kun hän jälleen näki nuo ystävälliset nuoret, ja myöskin tällä kertaa hän sai runsaan osansa eväistä. Asessori puhui kauan äidin kanssa ja lupasi tehdä mitä hän voi pojan puolesta; ensi aluksi hän lupasi lähettää lapsen seudun lääkärin luo, ja köyhä vaimo kiitti kyynelsilmin heitä kaikkia heidän ystävällisyydestään.
Nyt matkailiat kulkivat hitaasti eteenpäin. Tuossa oli jo honkametsä oikoisine runkoineen, ja pihkainen tuoksu tuntui voimakkaalta ja virkistyttävältä. Sitte tulivat vainiot, joiden laihot olivat kypsymäisillään, ja sitte mylly tuolla mäenvierulla ja mustat porsaat veräjätuvalla — kaikki oli kuten eilen, ja kuitenkin näytti kaikki niin toisenlaiselta nyt iltapäivän lempeässä valossa.
— Nyt näen Kerttulan viirin!
— Ja minä näen navetan katon!