Leenalla ei ollut monta sanaa sanottavana ystävilleen, mutta hän tunsi heidät kaikki käynnistä, askeleitten äänestä ja tavasta millä he tarttuivat oven ripaan, ja kun Helka tuli, tahtoi Leena kuulla jonkun virren tai raamatusta muutaman värsyn. — Se virvoittaa sieluani ja tulee evääksi pitkälle matkalleni — oli hänen tapana sanoa.
Jooseppi ukko kulki surullisena ulos ja sisälle jälleen, ja ruoka seisoi usein liikuttamatta toisesta ateriasta toiseen. Kaikki oli hiljaista tässä matalassa majassa, jossa odotettiin korkeinta käskyä, mikä pian tulikin.
Kun rouva Bergendahl ja Helka sekä Meeri eräänä päivänä astuivat mökkiin, näyttivät Leenan kasvot tavallista kalpeammilta ja ikäänkuin kirkastetuilta. Kuolema oli selvästi painanut leimansa hänen otsalleen.
— Miten Leena tänään voi? — kysyi asessorin rouva osaa-ottavasti ja kumartui vuoteelle päin.
— Luulen, että pian saan muuttaa — vastasi vanhus. — Kentiesi rakkaat nuoret neidit saavat ikävän muiston elin-ajakseen, jos ovat täällä, kun minä nukun?
— Täytyyhän meidän kaikkien kuolla, sekä nuorten että vanhojen — sanoi rouva Bergendahl vakavasti. — Leena rakas, olethan sinä tyytyväinen lähtemään?
— Olen, olen, sen tietää kyllä Jumala, minun Vapahtajani — huokaili muija.
Hän makasi kauan ääneti, kädet ristissä rinnalla, ja läsnä-oliat tuskin uskalsivat hengittää, jotta eivät häiritsisi sielun lentoa ruumiin kahleista.
— On niin valoisaa — sanoi hän äkkiä, nousten istualle vuoteellensa. — "Ole näkevä, uskosi auttoi sinua, mene rauhaan" — sanoi hän ääneensä ja vaipui sitten raskaasti takaisin patjoille.
Rouva Bergendahl laski hiljaa kätensä hänen sydämmellensä. Se ei sykkinyt enää.