— Isä, pidä huolta Virkusta, jotta se aikalailla kasvaisi ja lihoisi jouluksi!
— Äiti kulta, lähetä meille vähän omenia syksympänä!
— Kyllä, kyllä, sen kyllä lupaan. Pitäkää huolta Jannesta ja käärikää vaippa hyvin hänen ympärilleen, jos merellä puhaltaa. — Jumala teitä suojelkoon, rakkaat lapset!
— Hyvästi, hyvästi nyt kaikki tyyni! — kuului vuorotellen laiturilta ja höyrylaivan kannelta, missä Helka ja Meeri seisoivat käsitysten. Freedrik nojasi laivan laiteeseen ja Bruuno viipotti lakkiaan voimiensa takaa. Rantaporras vedettiin laivaan, alus rupesi hiljakseen liikkumaan, ja matka laiturin ja laivan välillä kävi yhä pitemmäksi. Vielä kerran heilutettiin lakkeja ja nenäliinoja viimeisiksi jäähyväisiksi vanhemmille ja siskoille sekä herra Kontiolle, joka seisoi siinä niin surullisena, ettei saanut sanaakaan suustaan. Propelli jyskytti, rannat liukuivat pian ohitse, ja monet kaipaavat katseet tähdättiin kohti rakasta Kerttulaa.
Kaupungissa.
Nyt oli todellakin syksy; puut pääkaupungin puistoissa olivat lehdettömiä, ja sade virtaili alas harmaalta, pilviseltä taivaalta. Mennyt kesä auringonpaisteineen, kukkineen ja linnunlauluineen oli kuten unennäkö kaukana etäisyydessä tuon raskaan pilviseinän takana, joka nyt aina riippui torien ja katujen yli.
Sisällä kotona oli sitä hauskempaa ja kodikkaampaa, kun sisä-akkunat olivat jo paikoillaan ja matot lattialla lämmittämässä. Helkan isä, kasööri Lange, asui perheineen mukavassa huoneustossa pohjoissatamassa. Siinä oli Freedrikillä ja Bruunolla huone etehisen vieressä, ja Meeri asui yhdessä Helkan kanssa. Edellisenä vuotena orpanat olivat asuneet vieraan luona, sillä Langen herrasväellä ei silloin ollut tarpeeksi huoneita, mutta kun Helkan äiti halusi saada rakkaan veljensä lapset kotiinsa, olivat he nyt vuokranneet suuremman huoneuston.
Helkalle oli tämä suuri ilo, sillä hän oli usein kaivannut yhdenikäistä seuraa, ja Kerttulan nuorista tuntui, ikäänkuin he olisivat tulleet kodista kotiin.
Pikku Roosa täti, joka aina kärsi hermo-päänsärkyä ja alituista katarria, ei tosin ollut heidän levollinen, väsymätön, rakastettu äitinsä, mutta hän kulki kuitenkin ympäri hellän levottomana, huolehtien siitä, miten hän voisi asettaa kaikki oikein hauskaksi heille. Sen vuoksi he pitivät häntä oikein sydämmestään hyvänä, ja kasööri Lange, joka oli mitä rauhallisin ja hiljaisin ihminen, ei tehnyt haittaa matosellekkaan, niin vakuutti ainakin Meeri.
Helkan koti oli aina ollut kovin hiljainen, ja rouva Lange oli usein huolehtinut sitä, että hänen tyttärensä kaipasi ilostuttavaa seuraa. Siitä syystä hän nyt oli mielissään, kun talossa oli vilkasta elämää. Myöskin silloin, kun hän särkevin ohimoin makasi sohvallaan, iloitsi hän kuullessaan nuot nuoret hilpeät äänet ruokasalista, joka oli perheen tavallinen kokoushuone.