Muutamat vahvimmat lehmät olivat riuhtoutuneet kytkyeistä irti ja temmelsivät ympäri navettaa, puskien toisensa verille.
Mutta useimmat makasivat kuin kuumeessa, silmät kiiltävinä, läähättäen, alituisesti ammuen…
Kaikki ammuivat, — toiset hiljaa, valittavasti ynisten, ikäänkuin jo huomaten kaikki turhaksi; toiset kurkun täydeltä, vahvalihaksisen kaulan kurkoittuessa…
Heinät hinkaloissa olivat loppuun kolutut, muutamat jyrsivät hinkalojen puuseinämiä nälissään.
Hiljainen, tasainen yninä oli tehdä Orgin hulluksi. Näillä kohtaloonsa alistuneilla oli kuumeesta suurentuneet silmät, suuret, liikkumattomat kuin lasista.
Hän lähestyi yhtä, — se käänsi kärsivästi päätään, — silmät rävähtivät väsyneesti, — yhtäkkiä se sai kuin raivokohtauksen ja puski pitkät sarvensa hinkaloon, jotta rusahti.
Org koetteli sen utaria, ne olivat kivenkovat, kuumat, turvoksissa.
Hän alkoi lypsää lehmää, suoraan maahan, oljille.
Mutta samalla hänelle selvisi tehtävänsä mahdottomuus: eihän hän voinut kahtasataa lehmää yksinään lypsää…
Hänen päänsä oli kuin tulessa ja hiljainen yninä ikäänkuin tunkeutui sinne, soi hänen korvissaan ja aivoissaan.