Ja minä maatessani valkoisen talon valkoisessa huoneessa, ja kuumepisteitten paperilla karkeloidessa, aloin ajatella kuolemaa.
Kun olemme kaiken muun mailmassa kokeneet, alkaako silloin kuolemanuteliaisuutemme?
Kuolemaa ei ole vielä yksikään ihminen kokenut, sillä kokemus on yhteenveto hetkellisistä aistimuksistamme, mielialoistamme, tietoisuuden saavuttaneista elämyksistämme, mutta tätä yhteenvetoa ei ole yksikään meistä tehnyt. Yhtä vähän kuin tiedämme, millaista on syntyä, yhtä vähän tiedämme, millaista on kuolla. Ehkä on syntyminen yhtä peloittava ja tuskallinen olotilan muutos kuin ikinä kuolema. Vainajat vaikenevat, ja äskensyntyneitten huuto on meille salattua kieltä. Ruumiimme tuntee kasvamisen ja elämän antamisen nautinnot ja tuskat, mutta kuoleman tuskia ja nautintoja se ei tunne, koska se itse samalla häviää.
Minkälaista on häviämisen nautinto, liukeneminen, sammuminen, loppu… loppujen loppu? Minkälaista on se, minkä jumalat ovat meiltä salanneet?
Yksinäisyydestä ja pikkukuumeesta kiihtyneet aivoni kuvittelivat suuret pensaikot kukkivia jasmiineja, jotka minua ympäröitsisivät kuollessani. Ei minkään kukan tuoksu ole niin kiihoittanut aistejani kuin jasmiinin. Siinä on jotain selittämättömän makeaa ja imelän väkevää, se panee uneksimaan kaikenlaisista itämaisista huumausaineista ja myrkyistä. Se voisi kiihoittaa minut rikoksiin ja kiellettyyn rakkauteen ja herättää valekuolleista vielä kerran tajuamaan aistien iloa. Jasmiinin tuoksu tekisi kuolemani hiljaiseksi sammumiseksi, ja minun elämäni eroaisi minusta yhtä arvoituksellisesti kuin tuoksu, tämä ääretön joukko äärettömän pieniä ainehitusia, eroaa kukasta yöhön.
* * * * *
Valvoin suurimman osan yötä. Illalla sammutin itse sähkövalon. En voi kuulla käytävästä lyhyttä, leikkaavaa naksahdusta, joka kädenkäännähdyksellä tappaa valon ja päästää pimeyden tulvimaan ympärilleni. On kuin katkeisi sillä hetkellä elämänlanka, jotain elävää leikataan poikki, ikäänkuin valon valtasuoni. Mutta kun itse sammutan valon, teen sen tyynesti ja tietoisesti, ja katselen ilman pelkoa pimeyteen ja ulkolyhdyn luomaan ikkunaruutujen heijastukseen valkealla seinällä vuoteeni jalkopäässä.
Valvoin, tuntematta tuttua levottomuutta, joka muuten aina unettomina öinä vaanii, seuraavan aamun raukeutta ajatellessa. Elämä oli yhtäkkiä lakannut asettamasta vaatimuksiaan minulle. Se oli yhtäkkiä itse leimannut minut hylkyromujensa joukkoon, minut, joka vielä äsken olin luulotellut olevani tarpeellinen jäsen yhteiskunnassa. Mutta samalla se oli myös kadottanut valtansa ylitseni; minun suhteeni eivät enää merkinneet mitään tunnit eikä sekunnit, ei yön eikä päivän ikuinen vaihtelu.
Ja tänä yönä, jolloin kuume alituisesti ravitsi aivojani taisteluhaluisella ja kiihtyneellä verellä, elin ikäänkuin monta elämää yhtaikaa. Ominaisuudet, jotka tähän saakka sovussa ja näennäisessä sopusoinnussa olivat minussa asustaneet, alkoivat yhtäkkiä kukin kasvaa, yli rajojensa, kunnes ne eivät enää mahtuneet minun minuuteni rajoihin, vaan irtautuivat, lähtivät liikkeelle monina minuuksina, jotka kaikki olivat minusta alkunsa saaneet.
Puoleksi hereillä, puoleksi unissa minä näin näitten niin erinlaisten, mutta minulle kuitenkin niin tuiki tuttujen olentojen elävän kunkin erikoista elämäänsä, näin heidän syntyvän eri puolilla maapalloa, näin heidän liikkuvan, rakastavan, rikkovan kunkin omalla tavallaan, näin heidän kärsivän minulle vieraita kärsimyksiä ja värisevän minulle tuntemattomista nautinnoista, näin heidän uskaltavan siinä, missä minä heikkona epäröin, samalla kun minä seurasin heitä uteliaisuudella ja kateudella. Näin heidät kunkin eheinä ja jakamattomina, niin rumuudessa kuin kauneudessa, sensijaan että minussa oli rumuus ja kauneus, rohkeus ja heikkous rinnatusten, alati taistelevina alkuaineina.