Kuolema on sinulle vain tyhjä sana ja kiihtyneitten aivojesi aave, kun sensijaan makuhermosi todistavat todeksi kahvin ja vehnäsen olemassaolon.
Kaikki eilinen oli koristelua ja itsepetosta… Niin kauan kuin kuvittelet jasmiinipensaikkoja ja kuolemaa kauneudessa, et tiedä vielä mitään kuolemasta. Luulet irtauneesi elämästä, ja oletkin kiinni sen pienimmässäkin ilmaisumuodossa…
Tahtoisit kuolla kuvastimen edessä… Mutta se on vain teaatterikuolemaa, niin kuollaan vain näyttämöllä, missä tikarit ovat terää vailla, ja veri vain punaista marjamehua. Et tunne kärsimystä, sillä et koskaan ole halunnut muuta kuin nautintoa. Et osaakaan kärsiä, osaat vain nauttia…
Näetkös, kuinka kuitenkin pelkäät pimeyttä koivunrunkojen takana… Ei ole olemassa mitään kuolemaa kauneudessa.
On vain olemassa hirveä, liikkumaton pimeys järven yllä, alati vakoileva, ja vihdoin viimein yllättävä pimeys.
Parikymmentä elävää sarkofaagia tuijottaa pimeyteen, ja sähkövalon heijastus karkelee pitkin koivujen kylkiä.
Ja minun itseivani jatkaa:
Kerran se on alkava liikkua, vyöryä, niellen kaikki, mitä eteen sattuu, ja sinä makaat silloin kuten nytkin, kapaloituna ja avuttomana, ja silmät täynnä kauhua, kuten lapsen…
Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt.
En tiennyt vielä mitään taudista enkä kuolemasta.