Mutta hänellä ei ollut heille mitään sanomista.
Hän koetti muistutella, kuka oli ja mistä oli, ja maariankämmenet tuoksuivat hänen sylissään, ja hän sormieli avuttomana niitten juuria, jotka olivat vahanvalkoiset kuin kuolleen lapsen käsi; mutta hän ei muistanut mitään.
Silloin tuli hänen luokseen muuan maltsvetien lapsista, joka oli ollut maantiellä kaupunkilaisten huvimatkailijain luona ja toi almunantimena kädessään suuren kaistaleen äsken leivottua ja vielä lämmintä leipää.
Ja koska Maie alati oli hyvä lapsille, taittoi lapsi hänelle puolet leivästään.
Maie tarttui siihen kuin unessa, mutta äsken kypsyneestä, pehmeästä ruisleivästä nousi tuttu tuoksu hänen sieramiinsa, ja hän tunsi aluksi sietämätöntä nälkää, mutta seuraavana tuokiona hän yhtäkkiä näki avoimen leivinuunin ja paistuvat leivät uunissa.
Hän piteli päätään, ja läpi aivojen sävähti ajatus: "Herran tähden, leivinuuni pitää sulkea."
Samalla sanoi joku, jota hän ei nähnyt, aivan hänen korvansa juuressa:
"Mitä sinä täällä teet? Mitä sinä odotat?"
Ja heti hän hervahti heikoksi, lyyhistyen kokoon, ja hänen muistinsa palasi.
Hän näki molemmat poikansa, jotka leikkivät pihalla kaivon luona, ja vanhemman hiha oli kyynäspäästä rikki. Puodin ovi oli auki, ja elttaantuneen sillin haju nousi avoimesta nelikosta.
Hän muisti miestään, poikiaan, arkipäiväistä askarettaan, puodintaus-kamaria ja uunissa paistuvia leipiä, ja hänen kätensä palmikoitsivat vaistomaisesti vanunutta tukkaa, samalla kun hänen sydämensä oli sairas ikävästä.