Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta ruumista.
"Missä on sinun vaimosi, — eikö hän näe lapsinensa nälkää kaikkinaisessa kurjuudessa!"
Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun.
Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta.
Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me uskomme… Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen vahingonilo.
Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa, katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja nyt he kostavat minulle.
Hän oli mykkä, kuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi, ettei olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä oli Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen otsalleen raskaina karpaloina.
Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä kaksi sotilasta.
"Onko Aleksanteri Toom, — Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?" jylisi vaunuista.
"Seisoo tuolla aidan luona", uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse.