"Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin sauvani enkä enään taakseni katsonut."
"Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle, Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen, jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä kartanossa kaljaa keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä tarkenit. Mutta sinä, Metsalöukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalöukan Mihkel vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin."
"Ottakaa kiinni, se lurjus!" huusi vanha herra, nousten pystyyn vaunuissaan.
Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan.
"Tässä olen", hän sanoi levollisesti ja ojensi kätensä köytettäviksi.
PYHÄN ISÄN LÄHETTI.
Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui, että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian silmästä tipahti kyynel Jesuslapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli ikuinen lamppu hänen edessään sammunut.
Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. "Valmistaudu matkalle!" hän sanoi, "ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea, paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä."
Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli itsekseen: "jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, — toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin itse paholaisen — abi male spiritus! — viiniä, minä olen niin pyhä mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa."
Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen matkansa ja sen tarkoitus tiedossa.