Mutta tyttö ojensi käsivartensa nopeasti alaspäin ja pudisti mehiläisen ruohoon, hänen kasvonsa loistivat ilosta, sillä miehen levottomuus oli hänelle mieluista.
He kääntyivät molemmat kuuntelemaan häätalosta kuuluvaa tanssinsoittoa, jota viulut ja säkkipillit vinguttivat. "Meitä haetaan", kuiskasi tyttö, ja nuori mies nyykäytti päätään. He käänsivät katseensa kujasta ja talosta, jonka savutorvesta hääkeittojen savu nousi, eteenpäin tasangoille, taivaalle, missä alkukesän aurinko pilvettömänä laski. Ruispeltojen sinipunervat sarat muodostivat loivan kulman taivasta vasten, ja niitten takana punoitti rusko kuin lupauksena tulevasta sadosta, ikäänkuin taivaalle olisi kirjoitettu, että nämä pellot kymmenkertaisen hedelmän kantaisivat. Aidan takaa alkoi karjanummi, ja se oli heille rakas kaikessa karuudessaan, koska se muistutti heille, kuinka paljon työtä oli jäljellä heitäkin varten. Kaukana kohosivat kirkon pystyt piirteet, — ainoana kohokohtana tasangossa, — halliten seutua, seuraten joka suunnalle, mistä sitä katsoikaan.
Kesäinen ilma oli täynnä surviaisia, jotka pitivät piiritanssejaan ilmassa. Kaivon arkulla istuva morsian tunsi niitten syöksyvän sokeina vasten kasvojaan, hän löyhytteli niitä loitommalle pienellä lehvällä, mutta niitä tunkeutui väkisin korviin, suuhun ja silmiin. Hän tunsi kipeän piston silmässään, ikäänkuin siihen olisi tipahtanut pisara kirpeää nestettä, ja alkoi sitä hieroa.
"Surviainen lensi silmään", hän sanoi.
"Älä hiero, minä otan pois", sanoi sulhanen kiireesti.
Hänen ei tarvinnut kumartua, seisoessaan he olivat melkein yhtä pitkät, heidän silmänsä katsoivat suoraan vastakkain. Mies vajotti hiukan tytön silmänreunaa, surviainen oli tarttunut sen sisäpuolelle pienenä, mustana nyppylänä. Hän lähensi kasvonsa vieläkin lähemmäksi, poistaakseen sen varovasti kielellään, heidän katseensa eivät enään tavoittaneet toisiaan, vaan sulivat yhteen, hän näki, mitä muuten ei ollut tytön kasvoissa huomannutkaan, hienonhienot verisuonet, jotka risteilivät silmän valkuaisessa, pienet päivettymäpisamat, jotka pitkin nenänvartta poskille levisivät. Se oli kaikki hänestä kaunista, ja hänen ajatuksensa kulkivat tahtomatta pian lähestyvään omistukseen. Tyttö huomasi sen ja katsoi häneen avonaisesti, ilman hämmennystä, valmiina antaumaan, mutta ilman kiihkoa, rauhallisilla, luottavilla silmillä.
"Mennään sisään", hän sanoi, ottaen miestä kädestä.
Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel ollut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun vieras ehti pihaveräjälle.
"Se on kartanon vanhempi vouti", sanoi sulhanen. "Tuo hänelle olutta."
Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle.