"Anni, pane kynttilä kaapin reunalle."
Hoitaja tuo tottelevaisesti kynttilän, pikkutyttö näkee, että hänen kasvonsa ovat hyvin pehmeät ja lempeät. Kynttilä on parin tuuman pituinen ja palaa metallijalassa.
"Pane sinä myös maata, Anni."
"Kyllä, kyllä…"
Pikkutyttö ja kynttilä valvovat, — yö istuu nurkassa ja uneksii.
Pikku tyttö alkaa laskea, kuinka monta huonetta kartanossa on, — alakerrassa kahdeksan ja ylhäällä kolme, — mutta siellä ylhäällä hän ei tahtoisi nukkua, siellä kaikuu joka askel, niinkuin koko vanha kartano vavahtaisi, ja siellä on pieniä komeroja, joita ei koskaan avata, — täynnä vanhaa romua… Kellarikerrassa on maanalaisia käytäviä, siellä asuu Vanha-Mari, hän on melkein sokea…
Kynttilä liehuu kaapin reunalla, niinkuin joku sen liekkiin puhaltaisi.
Pikkutyttö makaa peitosta kiinni pitäen ja kuuntelee.
Miksi Anni oli niin hyvä tänä iltana, — miksi hän ei ollenkaan torunut, vaan kahteen kertaan suoristi hänen peitteensä ja käppyrään kasaantuneet lakanat?
Pikkutyttö on ihan hereillä, hän istuu vuoteessa.
"Anni…"