Andres ei lausunut halaistua sanaakaan, yhtä vähän kuin hänen saattajansakaan. Tien käänteessä pysähtyi valkopartainen ja tarjosi Andrekselle tulta.
Yhtäkkiä tuli Andreksen takkuinen paimenkoira suurella hälinällä ja uikuttaen kuin pahaa aavistaen ja takertui isäntänsä polviin kaksin käpälin.
»Pankaa koira kiinni!» Andres sanoi. Joku jälkijoukosta, joka nyt oli kasvanut ainakin kymmeneen henkeen, tarttui koiraan ja sulki sen läheiseen aittaan, jossa se alkoi kynsiä ovea ja ulista.
Kulkue poikkesi nyt rantanummelle, edeten hitaasti ja synkkänä kuin hautajaissaatto. Ajohiekka vajotti joka askeleella. Pitkin meren rantaa tuli toisia, yhteensä toistakymmentä henkeä, paitsi lapsia.
Reinun Kaarelin pirtti oli aivan kylän äärimmäisessä laidassa, muita suurempi ja paremmin rakennettu. Vanha, käyttämätön ja rapistunut talli seisoi erillään muista uudemmista rakennuksista, puuttomalla aukealla, ovi avoinna.
Vallitsi haudan hiljaisuus, kaukaa vain kuului aittaan suljetun koiran ulina.
»Tahdotkos nyt sitten mielisuosiolla mennä, ja onko se myöskin oma totinen tahtosi?» sanoi valkopartainen.
»On», kuului pitaalisen kurkusta.
Jotkut naisista kävivät tallin ovella sisään kurkistamassa ja peräytyivät kiireesti, mutta pari pientä poikaa pujahti sisään, josta Kaarel heidät käsipuolesta talutti ulos.
Yhtäkkiä kääntyivät kaikkien silmät Tiiuun, joka oli lyyhistynyt maahan istualleen ja itki kimakoin, vihlovin vedoin, rintalapsen kierähtäessä suulleen hiekkaan.