Kun he viimeistä kertaa yöpyivät leiriksi muutaman kylän niitylle, tuli heitä katsomaan paljon rahvasta, kuten kaikkialla, niissä he näyttäytyivät, mutta he kestivät kaikki pilkkapuheet närkästymättä, niitä sanojilleen takaisin sinkoomatta, Herramme esimerkkiä seuraten, niin naiset valloillisten hiustensa, kuin miehet viinan maistamattomuutensa takia, jota heiltä kuuliaisuus profeetan käskyille vaati. Koska heitä enää vain muutaman tiiman matka eroitti paikasta, jossa heidän oli odotettava Herran kunniaa ja ihmettä, rukoilivat ja veisasivat he innolla iltamyöhään, vahvistautuen sanan rieskalla ja tutkistellen pyhää kirjaa, johon heidän toivioretkensä jo ammoin oli merkitty; hevosten levätessä kauempana, vankkurien luona.
Kun maltsvetit seuraavana aamuna tekivät lähtöä, seisoi kyläkauppias Meritsin nuori vaimo Maie paraikaa leivinuunin edessä, ja hänen paljaat käsivartensa olivat yhä taikinassa, ja hiukset ohimoilla kosteat ja kiharaiset kuumuudesta. Kuultuaan melun ja rattaitten ratinan, hän kiiruhti portille, hätääntyen kahden pienen poikasensa takia, jotka tuokio takaperin olivat pihamaalla leikkineet, ja haki heitä katseellaan suuresta väenvilskeestä, löytämättä. Silloin hän kuuli jonkun sanovan selkeällä ja tajuttavalla äänellä: »Katso, kaksi jauhattavat kedolla, ja yksi otetaan», ja samalla hänen sydämensä täytettiin suurella levottomuudella, näitten sanojen johdosta, ikäänkuin taikina, johon hapatus heitetään, niin että hän unohti tykkänään poikansa, niin myös leivät uunissa, ja meni sisään, hoiperrellen kuin puoliunessa.
Hän seisoi avoimen leivinuunin edessä kauan aikaa, muistamatta sen suuta sulkea, kädet rentoina kupeille hervahtuneina, kypsyvän leivän tuoksun kohotessa hänen sieraimiinsa. Talo oli typötyhjä, sillä kaikki olivat juosseet kylän raitille.
Niin hän seisoi, kauan aikaa, kunnes hiljaisuus herätti hänet. Hän riensi puodin ikkunaan ja näki raitin tyhjäksi, tomun laskeutuessa hitaasti ja kullankarvaisena auringosta.
Silloin hän taas kääntyi päin huoneeseen, hämärin silmin, ja yhä kuin unessa, alkoi kiireesti kerätä kapineita, umpimähkään, mitä tielle sattui, mutta laski yhtäkkiä kantamuksensa pöydälle ja siihen jätti. Hän ei sitonut edes huivia päähänsä. Hänen kätensä olivat tahmeat taikinasta, ja vaatteet jauhoiset, kun hän juoksujalkaa lähti raitille. Hän muisti kahta poikaansa, jotka olivat leikkineet kaivon luona, muisti leipiä uunissa ja lukkoamatonta puodin ovea ja juoksi eteenpäin, varmana ehättävänsä toivioretkeläiset maantiellä.
Niinpian kuin oli saavuttanut heidät, haihtui hänestä yhtäkkiä kaikkinainen epäily, ja hän tunsi haluavansa puhua, kuten edellisenä ehtoona oli maltsvetien leirissä kuullut parin naisen puhuvan, unhoittaen arkuutensa ja sanoen suurella äänellä:
»Totisesti, profeetta Maltsvet on lähettävä uskovaisilleen laivan Lasnamäen rantaan, ja hän käskee kansansa kokoontua niitylle, jossa nuori nurmi kasvaa. Ja hänen laivansa on oleva valkea kuten poutapilvi tai kuten meren vaahto.»
Mutta monet hänen ympärillään kysyivät: »Kuka tämä on?» Ja toiset vastasivat: »Ei hän taida olla maltsvetien parista, sillä hänen hameensa on kirjava, ja hiukset palmikolla.»
Silloin hän vastasi kaikille yhteisesti:
»Miksi te kysytte? Minä en ole kukaan, minulla ei ole nimeä eikä lasta, ei miestä eikä kotia.»