Koko maisema on masennettu ja nöyrä, aivankuin olisi pitkät ajat raskaan rauta-anturan alle tallautunut. Ne ovat työorjan nälkiintyneet, syyttävät kasvot, jotka paistavat joka puolelta vastaan kovaksi kuivuneesta, käyttämättömästä karjamaasta, — sille, jolla on silmät nähdä.

Saarenmaan kivessäkin on orjan luonto, se ei milloinkaan vuorina kohoa, ei taivasta uhmaile, vaan maan sisustaan vetäytyy, kätkee uhkansa sydämeensä kuin orja. Ja karjanummien ohdakkeet, joita tuskin maasta eroitat, pistävät salavihaisina kättäsi tai jalkaasi, mutta kuitenkin pidät niitä niin halpoina, ettet edes taittamalla rankaise, vaan astut eteenpäin, ajatellen: ohdakkeen kostoa, orjan kostoa!

Saarenmaan kukoistuskin on lyhyttä ja räikeää kuin orjan pyhäpäivä. Ainoastaan parina viikkona ennen juhannusta aaltoilevat aito saarenmaalaiset apilapellot kirkkaissa väreissä, korkeiksi ja reheviksi yleten. Kuin Itämeren kukka-ansari, täynnä tuulen tuomia näytteitä joka ilmansuunnalta, harvinaisia kukkia, jotka muuten pakenevat paljon eteläisemmille asuinsijoille. Viikate on jo valmiina sitä varten, sen hiipaisevaa hiontaa kuuluu joka talosta, sen terä välkähtää mökkien nurkilta, — huomenna tai ylihuomenna on lopussa tämä värivivahdusten vallaton leikki. Mutta pari päivää ennen juhannusta, ne ovat Saarenmaan morsiusaikaa, tuuleen tuhlattua hunajantuoksua, väreissä laulettua korkeata veisua. Se on korvausta karuista karjamaista ja nälkäisistä nummista, se on Saarenmaalle samaa, mitä on saariston työorjalle pyhäpäivä, jolloin hän pukee ylleen kirjavan kansallispukunsa, jonka iloiset värit saavat hänet arkiryysynsä unohtamaan. Matalien, kivistä koottujen aitojen vierissä kukkivat orjantappurat, muuttaen kuivat, pölyiset maantiet raittiiksi ruusutarhoiksi, kätkien okansa punaisten kukkiensa alle kuin kissa kyntensä. Vetiset, alavat maat aaltoilevat valkeaa suovillaa, pehmeitä kuin äsken sataneet lumihöytäleet, ja hetteen silmän luona kukoistaa lemmikki, kansantarun mukaan aina veden partaalla, pestäkseen siniset silmänsä puhtaiksi. Sieltä täältä moisioitten kujilta pilkoittavat hevoskastanjan valkeat kukkatertut, suorina ja jäykkinä oksillaan kuin sytytetyt kynttiläkruunut. Hieta-äyräitten ja kiviaitojen lomiin, vieläpä olkikattojen rakoihinkin on imeytynyt kellertävä maksaruoho, joka kasvaa tiheinä mättäinä kuin keltainen sammal.

Se on Saarenmaa, orjien saari…

1904.

LUKKARI JA KIRKKOHERRA.

Kaarinan kirkkoherra von Rosen istui kansliahuoneessaan ja merkitsi kirkonkirjoihin viimeksi kuolleet henkilöt. Hänen oli kuuma, huolimatta kansliahuoneen viileästä kellari-ilmasta ja avonaisesta ikkunasta, jonka verhoja tuuli ei hipaissutkaan. Huone oli kapea, pimeänlainen, ja kostea maan ja kiven haju tuntui nurkissa. Valkeiksi kalkituilla seinillä väikkyi valo vihreänä kajastuksena, tunkeuduttuaan ikkunaa piirittävän pensaikon läpi. Kansliahuone oli synkkä, kuten koko pappilakin, joka oli rakennettu katoolisaikuisen nunnaluostarin sijalle. Etehisen holvikäytävä pyöreine kaarroksineen oli vielä muistuttamassa entistä luostaria.

Von Rosen selaili haluttomasti ja hajamielisesti kirkonkirjoja: Anna Ei—Tea, 40 vuotta, — Riidu Mihkelin poika, 2 vuotta, 3 kuukautta… Hän käänsi lukkarin viroksi antamat vastaukset itsekseen puoliääneen saksaksi, välittämättä lukkarista, joka aina silloin tahdottomasti käänsi vasenta korvaansa, jolla herkemmin kuuli, sinne päin. Hän tiesi lukkarin auttavasti ymmärtävän ja vaillinaisesti puhuvankin saksaa, mutta käytti tahallaan aina viroa puheessa, pysyttääkseen juopaa heidän välillään suurempana.

Lukkari seisoi keskellä lattiaa, vastaten kirkkoherran ajottaisiin kysymyksiin, pieni paperikäärö kädessä, — lyhytkasvuinen, kuivettunut mies, kotoisessa sarassa, nöyrän ja samalla älykkään näköinen. Hän seisoi ilman minkäänlaista nojaa, nähtävästi häntä väsytti, hän muutteli vähäväliä jalkojaan, siirtäen ruumiinsa painoa toiselta toiselle.

Von Rosen ei katsahtanutkaan lukkariin, vaan merkitsi vainajain nimiä erityiseen luetteloon ja piirusti ristit ja kuolinpäivät kirjoihin. Kaiken hän teki mahdollisimman hitaasti ja arvokkaasti. Hän istui mukavassa, nahalla päällystetyssä nojatuolissaan, jalat rentonaan lattialla. Itse asiassa häneltä kävi kaikki aivan koneellisesti, hänen ajatuksensa askartivat alituisesti tasaisessa surinassa, joka kuului talon takaa. Tämä surina, joka sekaantui pensaasta sirahtavaan, katkeamattomaan viserrykseen, jännitti häntä, piti kaikki hänen aistinsa vireillä. Se porisi kuin kiehuva kattila, sihisten tasaisesti, herkeämättä, vähän vinkuvalla nuotilla. Hän kuulosti sen jokaista vivahdusta, odottaen sen muuttavan äänilajia.