VIIU. Ei ole.
ANTS. Mitä sinä niin allapäin käyt… Ettäkö sinun on minua ikävä? — Leskeksi jäät, mutta miestä vaan et saa, — sieltä kaukaakin minä sinua kiinni pitelen. — Onko sinun minua ikävä, Viiu?
VIIU (peittää kasvonsa, itkee).
ANTS (pehmeästi). Vähän sentään, — ei paljoa pyydetäkään. Kyllä minä sen siellä kaukana muistan, — kuinka sinä tulit pajan ovelle kykkimään, ja kipunat lensivät, — kyllä silloin rauta rauskui, ja moukari putosi. Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä, humaltuu siitäkin… Äitimuori, kuulkaas!
VANA-KAI. Mitä nyt, poikani?
ANTS. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on raamattu!
VIIU. Mitä sinä sillä?
ANTS. Saathan nähdä. Missä se on?
VIIU. Tuolla hyllyllä.
ANTS. Anna tänne, — kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on… Ja nuori se on, — silmät kiiluvat kuin metsämarjat.