Hän urahti jotain syvällä kurkkuäänellä, tulisella kiireellä sitoen virsun nauhoja.
Nyt hän jo oli matkalla punaista valoa kohti, joka veti häntä puoleensa, kuin tuli kärpästä.
Hän ei ollut koskaan pitänyt itseään erittäin tarpeellisena maailmassa, mutta nyt hänestä yhtäkkiä tuntui, ettei ilman häntä voitaisi tulla toimeen. Moisiosta pitäisivät kyllä muut huolen, mutta kuka pelastaisi lehmät…
Hän kiroili yhtämittaa juostessaan, lakki putosi päästä ja alkoi huppelehtia pitkin pellon sarkaa, — hän vain juoksi…
Hän oli moision takapihalla ja oli horjahtaa maahan kovasta vauhdista. Navetta oli paikoillaan, sen korkea kattoharja leikkautui mustana liekitsevään valoon, joka tuli sen takaa.
Moision päärakennus paloi.
Org kiitti jumalaa siitä, että päärakennus paloi eikä navetta. Hän tunsi yhtäkkiä juosseensa liian kiivaasti, henki ei ollut kulkea rinnassa.
Ammunta navetassa kävi yhä kumeammaksi.
Se oli hirveä, mölisevä kuoro, epätoivolle ja tuskalle viritetty.
Org tunsi taas aivoissaan kuin kipinän polttoa. Mutta hän meni kuitenkin ensin päärakennukselle katsomaan, olisiko apua tarpeen.