Mutta samalla hänelle selvisi tehtävänsä mahdottomuus: eihän hän voinut kahtasataa lehmää yksinään lypsää…

Hänen päänsä oli kuin tulessa, ja hiljainen yninä ikäänkuin tunkeutui sinne, soi hänen korvissaan ja aivoissaan.

Koko navetta oli kuin muuttunut alimmaksi helvetiksi, jossa alituinen voihkina vallitsi.

Org tunsi sekaisin menevänsä, jos kauemmin navetassa viipyisi.

Hän juoksenteli jo nytkin edestakaisin pitkin navettasiltaa, hirveästi kiroillen.

Eiväthän lehmät olleet mitään pahaa tehneet, minkä ne sille mahtoivat, että kivisessä kirkossa asuivat.

Hänestä tuntui, kuin kohdistuisi kaikkien kuumeen ja nälän kanssa kamppailevien elukoitten valitus häneen, — niinkuin kaikki mölisevät, ammuvat kurkut olisivat häntä kohden suunnatut…

Muuan lehmä kaatui ihan hänen silmäinsä edessä kyljelleen, kovissa tuskissa, kuin suonenvedossa, vaahtoa pursui kidasta…

Org ei jaksanut enää kestää, hän pakeni, — ikäänkuin koko karja olisi ollut kintereillä vihaisena, puskevana laumana.

Ulkona oli valoisaa kuin päivällä. Puiston aarniokuuset paloivat latvoistaan korkeina ilotulituspatsaina.