Ruskeat laikat hänen käsivarsissaan olivat muuttuneet pieniksi, pakottaviksi kuhmuiksi, ja samanlaisia kuhmuja alkoi ilmestyä hänen kasvoihinsakin, turvottaen ne tuntemattomiksi.
Koko kylä kävi häntä katsomassa, naiset usein, miehet harvemmin. Jotkut peloittivat, toiset lohduttivat häntä, kolmannet antoivat neuvoja, ja hän totteli kaikkia, suurella ja alistuvalla kärsivällisyydellä, niellen kaikki ilkeät ja pahanmakuiset lääkkeet, joita hänelle tarjottiin.
Jonkun ajan kuluttua hän taas oli jalkeilla ja teki koko talven kotiaskareita, punoen koppia ja verkkoja korjaten, mutta seuraavana kesänä heinäaikaan, hän taas jäi makuulle, tällä kertaa valittaen kuumetta. Ja hänen kasvonsa olivat oudon kiiltävät, ikäänkuin paisuneet, nahan pingoittuessa yli muuttuneiden piirteiden; samoin hänen kätensä ja jalkansa.
Silloin ymmärsi hän itse, ja muut myöskin, että hänessä oli pitaali, ja yli koko kylän levisi avuttomuuden ja tulevan tuhon tunto, ikäänkuin joku suuri ja armoton vitsaus olisi ollut tulossa kaikille yhteisesti. Ja moni tutkisteli itseään sanan valossa, etsiskellen salaisia syntejään, joittenka tähden heitä nyt kuritettiin, yhteisesti. Äidit, pelkoa täynnä, kylvettivät lapsiaan saunassa, tutkien heidän ruumiinsa päästä jalkoihin, hakien hirvittävän taudin merkkejä ja säikähtyen viattomintakin ihottumaa. Mutta lääkärin tuontia ei kukaan ajatellut, sillä kylä oli perimmäisessä Sõrvessa, hietanummien ja korpien takana, ja siellä oli aina eletty ja kuoltu omin neuvoin, ilman apua.
Andreksen vaimo Tiiu, nuorin, vuoden vanha lapsensa käsivarrella, meni naapurista naapuriin, kunnes oli käynyt koko kylän yltympäriinsä. Sinä iltana oli sankka sumu, johon upposi laakea hietasärkkä verkkoineen ja mertoineen, ainoastaan kylän kolmen tuulimyllyn siivet jäivät kellumaan pinnalle, uiskennellen aavemaisessa, valkeassa vedessä.
Ja Reinun Kaarelin suuri oinas eksyi laumasta ja takertui sarvistaan mertaan ja oli siten koko yön, kunnes aamulla paimenpoika päästi irti vapisevan, pelosta puolikuolleen eläimen, joka huppuroituaan hiekassa katosi metsään.
Ja Teiste Marilla kävi painajainen suuren, tiheän jouhiseulan muodossa, josta tihkui jauhoa, valkeata kuin kalkki, suut silmät täyteen, tukahduttaen hengityksen ja sokaisten silmät.
Koko kalastajakylä valvoi sen yön, paitsi lapsia, etsiskellen Jumalan aivoitusta ja keinoa, joka kääntäisi heistä pois lähestyvän vitsauksen.
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kylä valkoisella, kimaltavalla hietasärkällä selvisi sumusta. Mutta miehistä ei kukaan varustautunut kirkkoon, vaan aamusta alkaen he istuskelivat verkkopihalla, jonka hiekkaista neliötä kymmenkunta harmaata verkkovajaa piiritti, tyhjien verkkoseipäitten ojentuessa rivittäin, kuin joukko ohuita ristejä.
He pitivät neuvoa keskenään, hiljaisena ja synkkänä lautakuntana, kutsumatta vaimoja avuksi, tuntien vastuunalaisuuden koko kyläkunnan tuhosta ja menestyksestä, joka oli heidän käsiinsä uskottu. Ja heidän joukossaan oli useita Andreksen kasvintovereita ja läheisiä sukulaisia, mutta melkein kaikki olivat samaa kalastajajoukkuetta, ja heillä oli yhteiset kalavedet ja yhteiset verkot ja merrat.