He olivat melkein kauttaaltaan välikannen matkustajia, siirtolaisvaimoja lapsineen, joukossa puolikymmentä vallasnaista, jotka jakelivat runsaammista vaatevaroistaan ulkolaidoilla seisoville. Useimmat olivat vain puolipukeissa, tuntien kylmyyden yhteisesti, ikäänkuin olisivat olleet yksi ainoa ruumis, eikä heillä ollut muuta keinoa sitä vastaan, kuin lyöttäytyä lujasti yhteen, lämmittäen toisiaan värjöttävien ruumiittensa koko pituudella. He uskalsivat tuskin hievahtaa, veneen ollessa uppoamiseen asti täynnä, ja ankarampi aallokko olisi ollut heidän perikatonsa. Mutta meri oli tyyni, ja he ajelehtivat sinne, tänne pimeässä, sillä heidän soutonsa oli epätasaista ja tahditonta, ja heidän aironsa kalahtelivat alituisesti vastakkain, soutajain tottumattomuuden takia.
He olivat päässeet pelastusveneeseen ilman minkäänlaista valintaa, senmukaan kuinka kannelle ennättivät, eikä yksikään heistä olisi voinut sanoa, miksi juuri hän oli pelastunut eikä joku muu. Heidän joukossaan oli useita vaimoja, jotka oli eroitettu miehistään vapaaehtoisesti tai väkisin, ja äitejä, joilla oli vain osa lapsistaan mukana. Mutta ei kukaan näistä vaimoista vaikertanut, yhtävähän kuin orpolapsetkaan, jotka viime tingassa oli heitetty yli partaan vastaan kurkoittavien vieraitten vaimojen käsiin.
Sensijaan seisoessaan täpötäydessä veneessä, alkoi heistä vähitellen tuntua luonnollisimmalta asialta maailmassa, että juuri he olivat pelastuneet eivätkä sadat muut. Jokainen heistä alkoi erikseen tuntea etuoikeutuksensa ja paremmuutensa muitten edellä eikä enää pitänyt vain sattumana, että juuri hän oli ennättänyt parahiksi pelastusveneeseen. Ja yhdistävä, läpitunkeva kylmyys vaikutti, että he laajensivat itsekukin tämän tunteen yli koko venekunnan, ikäänkuin olisivat muodostaneet yhdessä etuoikeutettujen parven, joilla varmasti oli suurempi oikeus elää, kuin kaikilla niillä sadoilla, jotka olivat hukkuvat tänä yönä.
Mutta he eivät sitä sanoneet eivätkä ilmaisseet muulla, kuin vielä läheisemmällä yhteen likistäymisellä, sillä he olivat hyvin vaiteliaita kaikki ja tuiki haluttomia puhumaan. Eikä heidän veneestään kuulunut muuta, kuin joskus rintalapsen kitinää ja hoitajan hyssytyksiä ja päälliköksi valitun kokin komentosanoja, jonka valkea nuttu hohti viheriän lyhdyn valossa.
Tällä pelastusveneellä oli nimittäin lyhty, viheriä lyhty. Joku oli löytänyt sen penkinalustaa kopeloidessaan ja sanonut: "täällä on lyhty!" jonka jälkeen he olivat kovin ilostuneet, kiinnittäneet sen veneen keulaan ja sytyttäneet. Lyhdyn löytö oli rauhoittanut heitä enemmän, kuin jos olisivat keksineet astiallisen juomavettä tai laivakorppuja, joita he turhaan hakivat. Se oli kiinnepiste heille tässä puolipimeydessä, jota tähtien tavaton ja harvinainen kirkkaus ei jaksanut hälventää, ja heidät valtasi varma turvallisuuden tunto, niinpian kuin he näkivät sen leijailevan ylös, alas päittensä tasalla, ystävällisenä, värillisenä laikkana suuressa värittömyydessä.
Tuon tuostakin se houkutteli jonkun muun vesille lasketun pelastusveneen heidän läheisyyteensä, ja he kuulivat melkein aina samat kysymykset: "Montako teitä on?" "Mikä on numeronne?" Ja kokki vastasi heidän kaikkien puolesta: "Vene on täpötäynnä!" Ja hetken päästä hän taas käski: "Soutakaa!"
Silloin he soutivat, huonosti ja taitamattomasti, ilman muuta päämäärää, kuin päästä mahdollisimman kauaksi Titanicista, ettei sen imupyörre heitä mukanaan veisi. Heidän veneensä eteni, mutta aivan hitaasti, ja Titanicin upotessa he olivat vielä lähellä.
Mutta mitään imupyörrettä ei syntynytkään. He odottivat hyökyaaltoa, keula edellä, kun he meren asetuttua yhtäkkiä kuulivat satojen hukkuvien avunhuudot. Silloin monet vaimot alkoivat huutaa mukana, päästäkseen kuulemasta, mutta jotkut väittivät äänekkäästi kuulevansa omien miestensä avunpyynnöt ja rukoilemalla rukoilivat soutamaan kohti huutoja. Mutta toiset sanoivat: "Oletteko hulluja, vene on täpötäynnä!" Ja kokki huusi lujalla äänellä, joka kaikui yli huutavan meren: "Soutakaa! Soutakaa henkenne edestä!"
Silloin he ymmärsivät, mikä vaara piili näissä huudoissa, jotka eivät ottaneet lakatakseen, ja oman pelastuksensa riippuvan siitä, että he mahdollisimman nopeasti pääsisivät niistä erilleen.
Ja he alkoivat soutaa, vimmatusti ja melulla, päästäkseen kuulemasta huutoja, mutta niitä oli kaikkialla, koko meri oli niitä täynnä, koko meri eli ja purki hätäänsä ilmoille. Silloin he rukoilivat ääneen ja hartaasti, että jääkylmä vesi pian tekisi lopun näistä hirveistä huudoista, mutta osa tukki korvansa sormillaan tai huusi itse, ja jos olisi ollut tilaa, niin olisivat he heittäytyneet veneen pohjalle pitkin pituuttaan. Yhtäkaikki he eivät päässeet kuulemasta huutoja, joitten joukossa oli heidän miestensä, veljiensä, poikiensa, isiensä ja ystäväinsä. Jos heistä tähän asti kaikki yölliset tapahtumat olivat tuntuneet vain uninäytelmältä, niin valveutuivat he nyt jokikinen todellisuuteen. Ne, jotka airoissa soutivat, taisivat edes tukehduttaa tuskansa vetojen väkevyyteen, mutta kiihoitus ja kauhu tekivät heidän soutonsa kahta kurjemmaksi, eivätkä he päässeet paljoakaan eteenpäin.