Joskus häntä vielä kohtasi toivottomuuden ja väsymyksen puuska, ja hän oli heittää kynänsä nurkkaan ja väkisinkin ruveta nukkumaan, nukkumaan pois kaikesta, mutta silloin oli Alma rouva aina vieressä pitämässä huolta siitä, että haavat eivät päässeet menemään umpeen.
Ja niin Heikki Soinista kehittyi vallan väkisin tuo hieno, syvämielinen kirjailija, jota niin paljon ihaellaan ja jonka rouvaa niin paljon moititaan.
Ja kumminkin se on aivan Alma rouvan ansio, että Heikki Soinista tuli semmoinen mies.
TUNNELMIA
Eräs tuttu lääkäri tunnusti minulle, että tunnelmakirjallisuus on tehnyt arvaamattoman paljon hyötyä kärsivälle ihmiskunnalle. Erittäinkin on sen siunaustatuottavat ominaisuudet olleet avuksi sellaisille sairaille, joita vaivaa onnettomuus. Hän sanoi aina määräävänsä niin ja niin monta sivua tunnelmia unettomille potilailleen ja vakuutti että kymmentä sivua enempää hysteerisimmätkään eivät kestä vaipumatta virkistävään uneen.
Morfiinilla, opiumilla, y. m. nukutusaineilla on se perin turmiollinen puoli, että annoksia yhä pitää lisätä, kun potilas pääsee niihin tottumaan, muutoin ne eivät vaikuta, mutta tunnelmilla on aivan päinvastainen ominaisuus. Sairas, joka alussa verrattain hyvin kestää kymmenen sivua, ei kuukauden perästä enää mitenkään siedä enempää kuin puoli sivua, ennenkuin hän on sikeässä unessa.
Minä innostuin tuota kuullessani kovasti, sillä tuossahan avautui laaja ala filantroopiselle toiminnalle, joka vielä voisi tuottaa mitä hämmästyttävimpiä tuloksia. Päätin heti kirjoittaa Kalle serkulleni, joka on tunnettu tunnelmakirjailija, ja kysyä hänen neuvojaan, miten varmimmin ja perinpohjaisimmin voi valmistua tunnelmakirjailijaksi. Se aika ei ehkä enää ole kaukana, jolloin perustetaan erityinen tunnelma-akatemia, jossa jokainen asianharrastaja voi saada perusteellisen valmistuksen, mutta tuota aikaa odotellessa lienee varsin paikallaan, että julkaisen Kalle serkkuni vastauksen kokonaisuudessaan. Ehkä se sisältää edes jonkun hyvän siemenen, joka kerran on tuottava runsaan sadon. Tällainen oli hänen vastauksensa:
"Kun yliopistolukuni professorien ilkeyden tähden eivät onnistuneet, päätin halveksia heitä ja ruveta kirjailijaksi. Mutta siihen tarvitsin välttämättömästi tunnelmia. Tietysti myöskin oikokirjoitusta, mutta sitähän minä kyllä osasin. Mutta tunnelmat, mistä minä ne ottaisin? Tiesin että ilman niitä en pääse mihinkään, sillä ihmisen, ja varsinkin kirjailijan, tulee aina perustaa työnsä ja elämänsä tunnelmiin, jos hän tahtoo jotain saavuttaa. Todellinen elämä on sellainen inhoittavan ikävä valtamaantie, jota kaikki kulkevat ja joka siis ei kelpaa mihinkään.
Minulla sattui olemaan hyvä ystävä, joka oli tunnelmakirjailija. Päätin kysyä neuvoa häneltä. Tullessani hänen luokseen, sattuikin niin onnellisesti, että hän juuri oli tunnelman vallassa, päättäen siitä, että hän käveli pitkillä askeleilla huoneessaan, tuijotti kattoon ja lausui korkealla äänellä vasta mustepullosta lähtenyttä sonettia. Sanoin hänelle asiani ja hän neuvoi inspiratsioonilla näin: "Ah, ystäväni, mene korpeen, synkkään korpeen. Istu yksinäiselle kivelle ja kuuntele kotikuusen kuiskehia. Anna notkean vartalosi kuvastua siniaaltoihin, luo silmäsi taivaan tähtiin ja anna tuskasi sulaa kaihon kyyneliin. Silloin luonnon pyhät tunnelmat sinut vastustamatta saavuttavat!"
No niin, olihan se helppo antaa se neuvo, mutta entäs sen käytäntöön pano! Sinä, joka olet helsinkiläinen niinkuin minä ja aiot kirjailijaksi, sinä ymmärrät asemani. Mistä minä nyt otin sen synkän korven ja yksinäisen kiven, puhumattakaan notkeasta vartalosta? Esplanaadeissa ei ole ainoatakaan kunnollista kiveä, ja jos sinne saisikin jonkun kannetuksi, niin on tuskin luultavata, että poliisi antaisi kenenkään rauhassa sulattaa siinä tuskiaan kaihon kyyneliin.