Se oli kerrassaan ihmeellistä, mitä nyt sain kokea. Ei viipynyt kovinkaan kauvan, ennenkuin talvitunnelma oli minut vallannut siihen määrin, että hampaat kalisivat suussani. Ja tunnelma yltyi vain yltymistään. Palvelustyttö keittiössä taitteli päreitä, mutta minä olin vakuutettu, että revontulet ne nyt noin alkoivat risahdella.
Kun aloin aivastella kovin kiihkeästi, niin että kirjoituspöytä huojui peloittavasti allani, arvelin että nyt oli aika laskeutua alas tuolille, tarttua kynään ja sydämeni tulvan sanoissa kohista antaa. Olen aivan vakuutettu, että silloin olisin voinut panna paperille semmoisen talvitunnelman, että moista ei oltu ennen kuultu, mutta ikävä sattuma sen sillä kertaa esti.
Ensikertalainen kun olin, en ollut huomannut lukita oveani sisäpuolelta, joka on aivan välttämätöntä aina, kun tahtoo antautua tunnelmille. Talon tytär Hilma, jonka kanssa minä olin harjoitellut duettolaulua, sattui koputtamaan oveeni, ja tunnelmien vallassa kun olin, tulin ajattelemattomasti huutaneeksi: "sisään!"
Sitä pitää olla nainen, ennenkuin nostaa sellaisen elämän aivan tyhjästä. Luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan, ja kun minä yritin hiukan selittää asemaa, mutta erehdyksessä tulin potkaisseeksi mustepullon ja muutamia kirjoja y. m. pöydältä lattialle, niin hän kirkuen syöksyi pois ja juoksi suoraa päätä hakemaan lääkäriä.
Minun ei oikeastaan tekisi mieli kertoa, kuinka tuo ikävä kohtaus loppui, sillä sen muisto herättää vieläkin minussa katkeruutta, mutta voinhan sen nyt kumminkin sanoa, osoittaakseni kuinka äärettömän varovaisia kirjailijoiden täytyy olla tunnelmien hetkinä.
Juuri kun minä kokoelin mustepulloni sirpaleita ja turmelin lakanani ja muut valkoiset tamineeni ikipäiviksi musteella, jota hetkinen sitten olin luullut tulevani käyttämään vallan toiseen tarkoitukseen, kuulin kiireellisiä askeleita oveni takana. Sitten kuulin Hilman rukoilevalla äänellä sanovan:
"Oi, koettakaa ensin hellyyttä, ennenkuin ryhdytte ankarampiin keinoihin!"
Ennenkuin ennätin ajatella, mitä tuo mahtoi tarkoittaa, syöksyi huoneeseeni rotevarakenteinen lääkäri sekä talon isäntä ja emäntä. Hilma jäi oven taakse.
Ilman minkäänlaisia anteeksipyyntöjä tai selityksiä, aivan kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, lääkäri astui suoraa päätä luokseni ja tarttui kuin rautakouralla vasempaan käsivarteeni. Oliko ihme että vereni joutui kuohuksiin, vaikka olinkin juuri ollut talvitunnelman lumouksen alaisena. Olkoon se minulle anteeksi annettu, että huolimatta naisväen läsnäolosta, sivalsin jotenkin tuntuvasti oikealla kädelläni tohtoria poskelle, niin että suuri musta läntti siinä kohden osoitti, mihin viimeiset tipat mustepullostani noin aivan aavistamattani joutuivat. Samassa tuokiossa syöksyi isäntä esiin ja tarttui oikeaan käsivarteeni. Rouva siunasi itseään, ja minä tein jotain päinvastaista.
Mutta minkä minä taisin ylivoimaa vastaan? Ennenkuin tiesinkään makasin sängyssäni liikkumattomana. Isäntä piteli kiinni jaloista, tohtori käsistä, ja rouva kantoi suuren jääpussin pääni päälle. Tuo kaikki tapahtui tietysti täydellisesti vastoin minun tahtoani, jonka kyllä koetin heille ilmaista sekä sanoilla että, mikäli mahdollista, töillä.