Katrin täydellisyyden alkujuurena oli se, että hänen äitinsä oli melkein täydellinen, ja äidin hyvät ominaisuudet menivät perintönä tyttärelle, kehittyen hänessä sitten ylimmilleen.
Katrin äiti oli leski, joka asui Helsingissä ja piti parempain ihmisten lapsia luonaan täysihoidossa, ruumiillisessa ja henkisessä täysihoidossa. Hän puhui suomea hyvin huonosti, mutta korvasi sen puutteen sillä että oli sitä kansallismielisempi eikä antanut Katrin ollenkaan oppia ruotsia.
Täydellisyys, kuten muutkin ominaisuudet, näyttäytyy ihmisessä usein hyvinkin aikaiseen. Niinpä Katrissakin. Hän oli täydellinen aivan kapalolapsesta alkaen. Hän söi ja nukkui kellon mukaan, eikä milloinkaan kirkunut ja hermostuttanut talonväkeä, kuten muut lapset. Puhumaan hän oppi säännölliseen aikaan ja samoin tervehtimään ja kiittämään ja siunaamaan itsensä maata pannessa sekä syömään ruvetessa.
Koulussa oli Katri paras oppilas luokallaan, kaikkien opettajien ilo ja ylpeys, jota mainittiin esimerkkinä muille vielä vuosikausia jälestäkinpäin. Koulussa Katrille selvisi hänen elämäntehtävänsäkin. Tällä tavalla:
Seminaarin läpikäynyt ainekirjoituksen opettajatar kerran jakeli aineet takaisin luokalle ja pidätti viimeiseksi Katrin aineen. Siitä hän piti erityisen, liikuttavan puheen, jonka pääsisällys oli se, että Katrin aine oli paras ja että Katrilla oli hyvin suuri taipumus kirjallisesti ilmaisemaan tunteitaan. Lopuksi opettajatar kysyi:
"Eikö Katri koskaan ole aikonut kirjailijaksi?" ja kun Katri vaatimattomuudessaan ei siihen mitään vastannut, vaan punastui ja katsoi lattiaan, niin opettajatar jatkoi: "Meillä tarvittaisi kirjailijoita, hyviä naiskirjailijoita".
Sillä samalla hetkellä Katri päätti ruveta kirjailijaksi, hyväksi naiskirjailijaksi.
Ja rupesi. Heti koulusta päästyään.
Tietysti hän ei ruvennut sellaiseksi kirjailijaksi, joka kirjoittaa oikein työkseen. Katrin ja Katrin äidin mielestä se ei oikein sopinut nuorelle tytölle.
Mutta hän kirjoitti tunnelmia "kantelon kielistä, joita kosketellaan kuutamossa, kun leivoset lehdossa leijailevat" ja muuta sellaista kaunista ja sointuvaa, joka sopii niin ihmeen hyvin meidän surunvoittoiseen suomalaiseen luonteeseemme. Niitä hän julkaisi sanomalehtien kellarikerroksissa ja otti kirjailijanimekseen Kirsti Kaisla.