Seuraavana päivänä Pekka Salonen soitti rouva Mannerin ovella, ja rouva itse tuli avaamaan. Ei virkkanut sanaakaan rouva, vaan puristi kauvan Pekan kättä ja katsoi häntä silmiin. Pekasta tuntui ensin hiukan nololta, sillä tottumaton kun oli, hän ei oikein ymmärtänyt tarkoittiko tuo myöntävää vai kieltävää vastausta, mutta vihdoin virkahti rouva liikutettuna:
"Katri odottaa sinua salissa, poikani."
Silloin Pekka tajusi. Hän astui rohkeasti saliin, syleili Katria ja suuteli.
Ja nyt he olivat kihloissa, ensin salaisesti, kunnes sormukset ja kihlakortit saatiin, ja sitten julkisesti.
Kihloissa he olivat kolme vuotta, sillä Pekan piti ensin joutua tohtoriksi, ja Katrin piti käydä talouskoulua sekä saada myötäjäisensä valmiiksi, ja molempien heidän piti oppia tuntemaan toisensa perinpohjin. Rouva Manner sanoi, että se on niin vaarallista, kun nuoret menevät naimisiin, tuntematta toisiaan perinpohjin, aivan perinpohjin.
Ja koska Katri ja Pekka molemmat asuivat Helsingissä ja tapasivat toisensa joka päivä (klo 5—6 i.-p., sillä se sopi parhaiten maisterin lukutöihin nähden), niin saattoihan sitä olla kihloissa vaikka kuinka kauvan. Molemmat olivat erinomaisen hyvin kasvatettuja.
Kihlausajalla se vasta oikein todella alkoi se Katrin kirjallinen työ, sillä nyt hän oli saanut aiheen, josta aina saattoi kirjoittaa, nimittäin itsensä ja Pekan. Siitäpä syystä hän julkaisikin jouluksi ensimäisen tunnelmakokoelmansa nimeltä "Sinivuokkoja Suomen saloilta, kokoellut Kirsti Kaisla."
Siinä hän liikuttavasti ja runollisesti kuvasi kaikki kohtaukset itsensä ja Pekan välillä. Se oli niin sanomattoman miellyttävää kaikille tuttaville, kun niissä heti paikalla saattoi tuntea Katrin ja Pekan, ja siten jokainen oli tilaisuudessa osanotolla seuraamaan heidän tunteittensa eri kehitysasteita. Ja paitsi sitä Katrin tunnelmat loivat Pekkaan perin uuden ja runollisen valon. Kuka olisi voinut arvata, että kun Katri huokaili Pekalle: "Sinä sankarini suuri, kotkani kaunis ja komea", Pekka siihen heti osasi vastata: "Sinä impyeni ihanin, nuortea, notkea neitoni." Ei kukaan ihminen ennen ollut huomannut Pekassa mitään runollista, joka voisi innostuttaa kirjoittamaan monta sivua tunnelmia. Mitäs ne kylmät, välinpitämättömät ihmiset mitään huomaisivat. Mutta Katri huomasi.
Asian laita oli se, että Pekka tosin oli lyhyt ja paksu, mutta hänellä oli kihara tukka, ja se oli juuri Pekan tukka, josta Katrin runosuoni sai yhä uutta ja uutta virvoketta. Pekka ei saanut leikkuuttaa tukkaansa muuta kuin Katrin luvalla, ja se tuotti Katrille vilpitöntä iloa, kun vieraat ihmiset usein nähdessään Pekan kysyivät: "Kuka se on tuo soittotaiteilija?" Pekka oli todellakin omituisen taiteellisen näköinen noin pitkätukkaisena. Kuka tahansa saattoi erehtyä.
Vihdoin koitti sekin päivä, jolloin Pekan väitöskirja valmistui ja hänestä tuli tohtori. Katri oli samaan aikaan ennättänyt käydä talouskoulunsa ja vieläpä kutomakoulunkin sekä julaissut toisen kokoelmansa "Sinivuokkoja", joka loppui juuri siihen kohtaan, kun Pekka tuo ensimäisen kappaleen valmista väitöskirjaansa Katrille, ja Katri sen johdosta ottaa kantelonsa, istuu Pekan jalkain juureen (Pekan hän on ensin asettanut istumaan sohvaan) ja antaa sydämensä riemun kantelon kielistä helistä maailmalle.