Lupaaikoina se oikeastaan alkoi pikkuveljen elämä. Silloin hän pääsi metsiin ja kukkuloille pyssy olalla, tosi kauhuksi professoreille, jotka eivät ikinä olleet pyssyyn koskettaneet ja tuskin saattoivat eroittaa jäniksen peltopyystä. Mutta metsissä pikkuveli oli kotonaan. Siellä ei kukaan häntä soimannut huolimattomaksi ja lapselliseksi, vaikka hän istuikin tuntikausia lammen rannalla ja muodosteli savipalloista lumpeenkukkia ja Vellamon neitoja, tai vuoleskeli puupalasista jäniksiä ja kettuja, joita hän sitten joskus vei äidille tulijaisiksi, kun metsäriistaa oli niukemmalta. Silloin äiti aina hymyili ja suuteli pikku-veljen ruskettunutta poskea, mutta silmissä oli huolestunut ilme, sillä kovin lapsellinen oli pikku-veli eikä tuntunut koskaan kehittyvän. Pikku-veli huomasi aina äidin salaisen huolen, ja se koski häneen niin kipeästi. Ei, ei hänestä ollut muualla olijaksi kuin metsissä.
Jo pienenä poikana hän uneksi kauniita unelmia, kuinka hän porolla ajaisi Rastekaiselle niinkuin Sampo Lappelil' ja vielä kauvemmaksi pohjoiseen, niin pitkälle kuin aatos ulottui. Ja sinne hänen mielensä vieläkin paloi, sinne pohjoiseen, jossa on ikuinen hiljaisuus, ja jossa revontulet öisin räiskivät, ja aurinko laskee punaisemmassa purppurassa kuin muualla.
Usein viipyi pikku-veli päiväkausia metsäretkillään, mutta siihen oli kotona totuttu eikä turhia hätäilty. Äiti vain hymyillen katseli, kun hän harmaassa, vihreäkauluksisessa metsästystakissa ja polvihousuissa astui viheltäen metsämaille, harmaa leveälierinen huopahattu hiukan niskaan työnnettynä, niin että tumma tukka pisti esiin hatun ja otsan välillä. Pikku-veli oli kiusannut ja kärttänyt itselleen tuon metsästyspuvun, vakuuttaen ettei hän voinut olla vapaana salomaillaan koulupuvussa. Suuret veljet, joita pikkuveljen "taiteellisuus", kuten he sitä nimittivät, kovasti huvitti, olivat puoltaneet pikkuveljen pyyntöä, ja siksi hänellä oli tuo harmaa ja vihreä puku, joka soveltui hänelle niin erinomaisesti.
Kun pikku-veli palasi metsästä, olivat hänen ruskeat silmänsä aina entistä kirkkaammat, ja oli kuin raitis metsätunnelma olisi tullut koko taloon. Mukanaan hänellä oli melkein aina metsäriistaa, milloin elävänä, milloin ammuttuna. Hän näkyi tuntevan kaikki salomaan salaisuudet, ja Tapion karjaa hän hallitsi kuin omaansa. Kerrankin hän kesytti ketunpoikasen, niin että se koiran tavoin juoksenteli hänen perässään, ja nuoren kotkan hän suositteti niin tutuksi, että se lentää lehahti hänen olkapäälleen, hänen samoellessaan salomaita.
Mutta pikku-veli hän oli vain kuitenkin, ja itse hän niin mielellään sieti tuon nimen. Ei hän muuta tahtonut ollakaan.
Oli sitten kerran elokuu. Pikku-veljestä alkoi koti tuntua niin kumman ahtaalta, hän ikävöi pois metsiinsä. Hän tuskin saattoi hengittää, ilma tuntui niin tukahduttavan raskaalta, ja pää oli kuin lyyjyä. Metsiin, metsiin hänen piti päästä, muutoin hän nääntyi.
Hän otti pyssyn olalleen ja läksi pitkälle retkelle.
Maantie kulki kotiportilta metsän reunaan, mutta juuri kun pikku-veljen piti poiketa astumaan pitkin metsäpolkua, pyörähti vaunu esiin tien mutkauksessa. Pikku-veli loi katseensa sinne päin, ja sitten hän ei enää voinutkaan kääntää niitä pois. Vaunussa istui tyttö, vai liekö ollut haltiatar, jolla oli suuret siniset silmät ja kädessä kimppu Veronica kukkia. Hän katsoi pikku-veljeen ja hymyili, ja samassa tuokiossa hän oli jo kadonnut näkyvistä.
Pikku-veli seisoi kuin lumottu ja katseli katoavaa vaunua. Ei hän tiennyt, oliko tuo kaikki ollut unta, vai oliko hän todellakin äsken nähnyt tytön, joka oli niin lumoavan kaunis, ja jolla oli suuret siniset silmät, yhtä siniset kuin Veronica kukat hänen kädessään.
Verkalleen läksi pikku-veli astumaan metsään, suuntasi kulkunsa pohjoiseen päin siintäviä saloja kohti, missä oli outoja seutuja, kontion kotipaikkoja. Hän kulki ja kulki mietteissään, eikä lopulta enää tiennyt, missä hän olikaan. Oli kuin outo voima olisi häntä johtanut aina vain tuonne tiheimpään kuusikkoon, josta ei mitään tietä vienyt ulos. Elokuun kuutamo alkoi välkkyä, ja yö kävi kolkoksi. No, mitäpä siitä! Eihän tämä ollut ensi kerta, kun pikku-veli sai kuusen alle yöpyä. Sen musta varjohan ikäänkuin pyysi häntä syliinsä.