Sitten lyöttivät molemmat professorit päänsä yhteen ja tuumivat huolissaan, mitä ihmettä pikku-veljelle olisi tehtävä. Vakinainen professori, joka oli lakimies, arveli että lakitiede kumminkin oli ainoa tässä maailmassa, joka oli omiaan kehittämään ihmisen parhaat puolet, mutta ylimääräinen professori, joka oli kielimies, sanoi että kokemus selvään on osoittanut, että kielitieteet enemmän kuin mitkään muut laajensivat näköpiiriä ja teroittivat ajatuskykyä.
Pikku-veli puolestaan myöntyi molempiin. Hän taipui omituisen nöyrästi kaikkiin suurten veljien tuumiin. Tuntui melkein siltä kuin hän ei olisi tajunnut, mistä oli kysymyskään. Ja mitäpä hän nyt oikeastaan olisi ymmärtänytkään sellaisia syviä asioita. Hänhän oli vain pikku-veli.
Asia päättyi vihdoin siten, että vanhempi professori, joka oli vakinainen, sai tahtonsa täytetyksi, ja pikku-veli pantiin lukemaan lakitiedettä. Hän asettui yhdessä ylimääräisen professorin kanssa vakinaisen luo asumaan, sillä tämä oli naimisissa, mutta ylimääräinen professori oli poikamies. Erittäin säännöllisesti kävi sitten pikku-veli luennoilla, ja huoneessaan hänellä oli paksuja lakikirjoja pöytä täynnä. Hänessä itsessään vain ei ruvennut näkymään merkkejä lakitieteen vaikutuksista.
Ylimääräisen professorin kävi niin sääli pikku-veljeä, jolla näkyi olevan niin vaikea päästä eteenpäin maailmassa. Ja sydämensä syvyydessä hän oli vakuutettu siitä, että jos hän olisi saanut tahtonsa täytetyksi ja pikkuveli olisi antautunut kielitieteen alalle, olisivat asiat toisin. Hän tunsi selvään että hän ja pikku-veli kärsivät yhteistä marttyyriutta tuossa asiassa, ja se enensi hänen myötätuntoisuuttaan. Tuon tuostakin hän meni pikku-veljen huoneeseen, taputti poikaa olkapäälle ja puheli hänelle ystävällisiä sanoja.
"Sano, pikku-veli, suoraan, kiusaako lakitiede sinua. Mitähän jos heittäisit lakikirjat nurkkaan ja rupeisit kielimieheksi. Minusta tuntuu kuin sinulla olisi selvä taipumus fonetiikkaan". Niin puheli ylimääräinen professori pikku-veljelle.
"Ei, ei", vastasi pikku-veli, "en luule että minusta on kielimieheksi.
Pelkään ettei minusta ole mihinkään".
Pikku-veljen silmissä oli kovin surumielinen ilme. Hän ei kehdannut tunnustaa, kuinka kipeästi hän kaipasi metsiään, joissa sinipiiat karkeloivat.
Mutta ylimääräisen professorin ystävyys liikutti pikku-veljeä niin sanomattomasti. Hänessä piili niin suuri määrä hellyyttä, jonka piti päästä puhkeamaan, ja muuta esinettä hellyydelleen hän ei nyt löytänyt kuin toisen suuren veljensä.
Veljesten elämä kehittyi nyt seuraavana parina vuotena siihen suuntaan, että pikkuveli lueskeli kuten ennenkin lakitiedettä, piirteli kuvia muistiinpanovihkoihinsa ja tuumaili, millä hän voisi hiukan ilahduttaa ylimääräistä professoria, sillä luvuillaan hän ei, herra paratkoon, kenellekään iloa tuottanut. Ylimääräisen professorin huoneessa alkoi tapahtua kaikenlaisia muutoksia aivan huomaamatta. Huonekalut muuttivat paikkaa, niin että ne muodostivat taiteellisia, aistikkaita ryhmiä, ja jos pikku-veljen huoneeseen tuotiin joku mukava tuoli, kaunis matto tai pehmeä patja, muutti se hyvin nopeasti ylimääräisen professorin huoneeseen. Se oli vallan liikuttavaa tuo pikku-veljen huolenpito suuresta veljestä.
Mutta pikku-veli itse ei näkynyt saavan takaisin entistä reippauttaan.
Ei ollut hänestä Helsingissä eläjäksi.