"Mitä — mitä tämä merkitsee?" sai suuri-veli vaivoin sanotuksi.
"Tuota!" vastasi pikku-veli itsetietoisesti ja osoitti luonnosta pöydällä.
Professori katsoi siihen ääneti, mutta tuntui kuin hän ei olisi siitä paljoa viisastunut. Hän astui lähemmäksi luonnosta ja katsoi vuoroin siihen, vuoroin pikku-veljeen. Vihdoin alkoi hänelle selvitä, että pikku-veli ei mitenkään ollut järjeltään pilalla, ja luonnoksen omituinen kauneus vaikutti vastustamattomasti professoriin.
"Pikku-veli", virkkoi hän vihdoin vakavana ja miettivänä, "kenties olet tehnyt miehen työn".
Pikku-veli oli riemua täynnä. Tuo oli jo aivan tarpeeksi tunnustusta hänelle. Tiesihän hän että rakkain veli ymmärtää häntä!
Ulos, ulos hänen nyt piti päästä luontoon. Tämä kaupungin ilma oli vallan tukahduttaa hänet.
Hän siisti itsensä nopeasti ja läksi ulos. Parin tunnin verran hän kierteli Eläintarhan ja Alppilan seutuja, mutta vihdoin alkoi väsymys tuntua vallan näännyttävältä, ja hänen piti lähteä astumaan kotiin päin.
Kun hän oli astumaisillaan huoneeseensa, kuuli hän sieltä oudon äänen, joka sanoi:
"Sehän olisi rikos, ellei tuollaista lahjaa kehitettäisi!"
Pikku-veli avasi hiukan epäröiden oven, ja siinä seisoivat molemmat professorit ja vieras herra, jonka hän tunsi eteväksi kuvanveistäjäksi, hänen sinipiikansa ympärillä. Vakinainen professori näytti olevan kuin ilmeinen kysymysmerkki, mutta ylimääräinen professori hymyili tyytyväisenä ja tarttui pikku-veljen käteen sanoen: