Minä tunsin tuskan hien otsallani ja huusin: "Sanoithan äsken että valtasi alkaa vasta kun usko, toivo ja rakkaus ovat kuolleet — —"
"Niin, mutta ne ovat jo kuolleet! Ne sammuivat kuin auringon valo äsken sammui. Katso ihmiskuntaa! Missä luulet löytäväsi uskoa, toivoa ja rakkautta? Katso omaa kansaasi! Pimeässä yössä se toivotonna vaeltaa, ja valta on minun, minun, minun!"
Tuska oli tukahduttaa minut. Minä vaivuin maahan.
"Onko valo iäksi mennyt — onko voittanut pimeys?"
"Pimeys — pimeys — pimeys —" vastasi kaiku ympärilläni.
Minä makasin maassa ja tunsin sen vaipuvan allani syvemmälle, yhä syvemmälle. Epätoivon voimalla nousin ylös maasta.
"Valon täytyy löytyä jostain. Ei ole pimeys voittanut valoa! — Valoa, valoa kohti!"
Minä syöksyin eteenpäin pimeässä ja kompastuin alituiseen. Olin nääntyä väsymyksestä, mutta jota enemmän riensin, sitä varmemmaksi kävi tieto rinnassani, että valon täytyi löytyä jostain. Olin vaipua maahan taas, mutta en uskaltanut antaa valtaa väsymykselle, ettei epätoivo taas minua masentaisi. Vihdoin tunsin, että nyt olivat voimani lopussa, nyt en jaksanut enää. Enkö koskaan saisi valoa nähdä?
Silloin huomasin etäällä heikon säteen. Sitä kohti suuntasin kulkuni, ja se kasvoi kasvamistaan yhä kirkkaammaksi. Hyvin, hyvin etäältä kuulin hiljaista laulua. Kohta eroitin sanatkin:
"Valo ei katoo!
Valo on ikuinen!"