Suomalaiset henkilökuvaukset ovat enimmäkseen taitavien asiantuntijain tekemiä, henkilöiden, jotka ankaralla työllä ovat saaneet selville pienimmätkin yksityiskohdat kuvattaviensa elämänjuoksusta. Useimmiten tekijät eivät henkilökohtaisesti tunne kuvattaviaan eivätkä ole heitä edes nähneetkään tässä elämässä. He voivat siis olla täysin puolueettomia kuvauksissaan. Sanomattakin on selvää, kuinka arvokkaita sellaiset elämäkerrat ovat suomalaiselle kirjallisuudelle.
Näitä pieniä kyhäyksiä ei tietysti pidä ollenkaan verrata tuollaisiin ankarat vaatimukset täyttäviin, tieteellisesti täysipainoisiin tuotteisiin. Julkaistessani ne olen vain arvellut, että moniaita voi huvittaa kuulla, kuinka "tavallinen ihminen" käsittää "voimakkaan väen". Maailmahan on täynnä tavallisia ihmisiä, ei spesialisteja, ja nämä "tavalliset" ehkä saavat tutunomaisemman kuvan kertomusten henkilöistä, kun toinen "tavallinen" heille kertoo havaintojaan.
Siinä selitykseni ja puolustukseni!
Lontoossa, elokuussa 1926.
Aino Malmberg.
R.B. CUNNINGHAME GRAHAM.
Useimmilla meistä lienee kokemusta siitä, kuinka muutamia ihmisiä ensikerran tavatessamme tunnemme, että oikeastaan olemme vanhat tutut… Varmasti olemme joskus, kauan, kauan sitten, ehkä jossakin edellisessä olomuodossa, olleet hyvät ystävät…
Tuskin olen kehenkään tutustuessani sitä niin selvästi tuntenut kuin monta vuotta sitten, jolloin kohtalo asetti minut puhumaan Suomesta samalla puhujalavalla, jolla Cunninghame Graham piti hehkuvan puheensa tsaarin väkivaltaa vastaan.
Jo paljon aikaisemmin, Suomessa asuessani, olin kerran sattumalta lukenut jossakin englantilaisessa aikakauskirjassa suosiollisen arvostelun jostakin uudesta Cunninghame Grahamin kirjoittamasta novellikokoelmasta, jonka sitten heti olin tilannut Suomeen luettavakseni. Se oli erittäin hauska löytö. Miellyin heti noihin pieniin, herkkiin kertomuksiin ja kaipasin lisää. Ihailin hänen purevaa satiiriaan ja nauroin hänen mehevälle huumorilleen. Hänen tyylinsä on erittäin hienostunut, ja alituisesti tuntuu, kuin hänen sanojaan ei voisi sanoa millään muulla kuin juuri englannin kielellä. Rivien välissä on niin paljon luettavaa, että toiselle kielelle kääntäminen pakostakin vie pois suuren osan nautintoa.
Toinen seikka, joka selvisi minulle aikoja ennenkuin tutustuin henkilökohtaisesti Cunninghame Grahamiin, oli hänen rakkautensa espanjalaisiin, olivatpa ne sitten Euroopassa taikka Amerikassa. Hän tuntui ymmärtävän ja kuvaavan niitä kuin omaa kansaansa. Espanjalaisuus oli antanut hänen teoksilleen niin syvän leiman, että usein saattoi yhtä hyvin luulla häntä espanjalaiseksi kuin englantilaiseksi. Kun sitten vielä satuin lukemaan hänestä, että hän ulkomuodoltaan oli kuin espanjalainen hidalgo, mies, jollaisia Velasquez niin mielellään maalasi, olin tuntevinani hänet jo aikoja ennen, kuin häneen todella tutustuin. Eikä hänen tulisessa, seikkailunhaluisessa luonteessaan tunnu olevan tippaakaan pohjoismaista kylmyyttä ja tyyneyttä. Hän on selvästi noita merkillisiä luonnon oikkuja, joita joskus tapaamme jäisessä Suomessakin: hehkuvan tulinen, aurinkoinen temperamentti kylmässä, hitaassa ympäristössä.