Tiedän, että hän kaikesta näennäisestä kylmyydestään huolimatta muutamissa kysymyksissä osoittaa kiihkeätä innostusta. Sellainen kysymys on esimerkiksi raittiuskysymys. Hän ajaa sitä koko hehkuvan sielunsa kiihkolla eikä ota kuuleviin korviin mitään valituksia kieltolain epäonnistumisesta Amerikassa ja muualla.
Philip Snowden on hyvin uskonnollinen. Niinhän ovat muutoin myöskin Ramsay MacDonald ja monet muut Työväenpuolueen johtomiehet. Se piirre ei myöskään ole tuntematon kommunistien seassa, mistä esim. Lansbury on hyvänä esimerkkinä. Minusta on usein tuntunut, että ehkä juuri tuo englantilaisten eriväristen sosialistien uskonnollisuus on pääsyynä siihen, että mannermaalla on vaikea ymmärtää heitä. En kumminkaan usko, että uskonnollisuus on estänyt Englannin työväkeä ajamasta työväen asiaa, päinvastoin. Omituisena vivahduksena on kumminkin mainittava, että on olemassa jonkinmoinen epäluulo roomalaiskatolisia työläisiä kohtaan, ja alituisesti kuulee sanottavan, että jos työväen asia joutuu ristiriitaan katolisen kirkon oppien kanssa, niin siihen uskontoon kuuluvat työläiset eivät hetkeäkään epäile, vaan jättävät työväen asian ja seuraavat kirkkonsa käskyjä. Väitetään, että katoliset papit ovat tuota seikkaa väärinkäyttäneet. Niin minulle väitettiin erittäinkin Skotlannissa, missä uskonnollisuus on koko joukon lujempaa kuin Englannissa. Omasta kokemuksestani en asiasta tiedä mitään. Sen vain muistan, että kerran ollessani luentomatkalla Dunfermlinissä, missä on hyvin jyrkkä suunta vallalla ja missä siitä syystä MacDonaldia, Snowdenia ja Hendersonia pidetään liian mietoina ja liian sovittelevina, eräs sikäläinen tunnettu työväenpuolueen mies sanoi, että niitä miehiä ei koskaan enää päästetä hallitsemaan. Kysyin häneltä, kuka hänen mielestään sopisi paremmin pääministeriksi kuin MacDonald, ja sain hyvin kuvaavan vastauksen: "Kyllähän meillä olisi hyvä mies siihen virkaan, nimittäin Wheatley, mutta hän ei valitettavasti voi koskaan tulla kysymykseen, sillä hän on hyvin innokas roomalaiskatolinen." Kysyin häneltä, mitä kaiken järjen nimessä miehen uskonnolla oli tekemistä tuon asian kanssa, ja sain vastaukseksi: "Mannermaalta tulleet eivät koskaan ymmärrä tuota seikkaa, sillä heillä ei yleensä ole mitään uskontoa, mutta meille se on tärkeä asia, ja me olemme tottuneet epäilemään katolisten luotettavaisuutta työväen asiassa." Siinä syy, eivätkä siinä auttaneet mitkään puheet eivätkä väittelyt.
Philip Snowden ei ole katolinen, eikä hänellä siis ole sitä estettä, jos tulisi kysymys pääministerin toimesta — mikä kysymys todellakin on ollut vireillä, ja vallan kiihkeästikin. Mutta hänellä on toinen ja ehkä vielä pahempi este: hänen heikko terveytensä. Englannin pääministeriltä vaaditaan tavattomia ruumiillisia voimia henkisen kestävyyden lisäksi.
Siitä on jo hyvin pitkä aika, kun ensikerran tapasin Philip Snowdenin ja hänen rouvansa. Muistan, että ensin, huolimatta hänen suuresta ystävällisyydestään, melkein pelkäsin häntä. Hänen järkensä on kirkas kuin kristalli ja terävä kuin tikari. Kun puhuttelee häntä, saaden käsityksen, että hän ei voi erehtyä, ja sellainen tunne peloittaa… Jos voisimme ajatella jääpalasen palavan, niin saisimme käsityksen Philip Snowdenista. Hän on kuin palava jääpalanen! Kiihkeä parlamentaarinen sosialisti, kiihkeä raittiusmies, kiihkeä uskonnollinen ja rauhanaatteen ajaja, ja kumminkin aina tyyni, aina terävästi arvosteleva ja kylmä — siinä Philip Snowden.
Nerot eivät tarvitse kouluja. He hakevat tietonsa ties mistä, ja aina he tietävät enemmän ja täydellisemmin kuin muut kuolevaiset. Philip Snowdenin säännöllinen koulukasvatus rajoittui kansakouluun, mutta sitä seuraava "säännötön" koulutus hankki hänelle mitä laajimmat ja syvimmät tiedot varsinkin taloustieteen alalla. Hän rupesi aluksi virkamieheksi ja palveli etupäässä valtiovarain ministeriössä, mutta, luonnollista kyllä, sellainen työ ei häntä ajan pitkään tyydyttänyt, ja hän luopuikin siitä, antautuen sanomalehtimiehen ja luennoitsijan työhön. Hän loi pian tunnetun nimen itselleen, ja työtä oli runsaasti. Enimmäkseen hän kirjoitti uskonnollis-valtiollisiin tai puhtaasti uskonnollisiin lehtiin. Uskonto ja sosialismi — niiden täytyy aina käydä käsi kädessä. Ilman uskontoa on sosialismi puolinaista, ja ilman sosialismia uskonto on enemmän kuin puolinaista. Siinä Philip Snowdenin vahva vakaumus.
Kun lopulla vuotta 1913 Työväenpuolue otti käsiinsä hallituksen, ei kukaan epäillyt, että Philip Snowdenilla tulisi olemaan tärkeä paikka siinä. Niin kävikin. Hänestä tuli valtiovarainministeri, ja sen paikan hän täytti, ei ainoastaan hyvin, vaan suorastaan loistavasti. Kyselin hänen toimiaan valtiovarainministerinä eräältä saman ministeriön korkealta virkamieheltä ja sain vastaukseksi erittäin kiittävän arvostelun. Mies, jolta sitä kysyin, ei suinkaan ole Työväenpuolueen suosija, mutta silti hän sanoi, että Snowden oli parhaita valtiovarainministerejä, mitä Englannissa koskaan on ollut.
"Oliko hän parempi kuin nykyinen [Churchill]?" kysyin.
"Paljon parempi", kuului selvä ja tinkimätön vastaus.
Tahdoin tietää, mitä oikeastaan vaaditaan valtiovarainministeriltä. Pitikö hänen olla taitava matemaatikko, vaiko taloustieteilijä, vai sosiologiko? Sain hymyilevän vastauksen, että kaikki nuo asiat olivat tietysti hyviä olemassa, mutta ei mikään niistä ollut pääasia. Pääasia oli, että hänellä oli selvä yleiskatsaus asemasta, ja että hän tiesi mihin suuntaan tahtoi johtaa taloudellista kehitystä. Samoin oli erittäin tärkeätä, ettei hän työntänyt nenäänsä kaikenlaisiin yksityisseikkoihin ministeriön töissä, sillä niitä ei mikään ministeri kumminkaan ymmärtänyt. Kaikki ne oli jätettävä vakinaisten virkamiesten huostaan. Oli ollut ministereitä, jotka sekaantuivat kaikenlaisiin pikkuasioihin ja saivat siten aikaan sekasotkua ja viivytystä tärkeissä töissä. Philip Snowden tiesi tarkkaan, missä raja kulki, jonka yli ei ollut hyvä astua. Lyhyellä hallitusajallaan hän saikin merkillisen paljon muutoksia ja aloitteita aikaan.
Teräväkielisellä satiirikolla, sellaisella kuin Snowden, on tietysti monta vihamiestä, jotka mielellään joskus tahtovat iskeä häneen. Tavallisena hyökkäyskohtana on Snowdenin selvästi näkyvä ystävyys Lloyd Georgeen. Väitetään, että, se ei ole ainoastaan näkyvä, mutta myöskin selvästi tuntuva. Aina kun Snowden sanoo tai tekee jotakin, joka Työväenpuolueen mielestä on liian paljon oikeistopolitiikkaa, huutaa puolue, että siinä nyt taas näkee Lloyd Georgen vaarallisen vaikutuksen. Ja aina kun Lloyd George keksii jonkin kovin paljon vasemmalle siirtyvän tuuman, itkevät liberaalit, että sellaista se on, kun rupeaa ystäväksi Philip Snowdenin kanssa! Lloyd Georgen viimeinen maaohjelma, joka useissa kohdin lähentelee varsin selvästi Työväenpuolueen maaohjelmaa ja joka on jakanut vapaamielisen puolueen auttamattomasti kahtia, pannaan yleisesti Philip Snowdenin syntiluetteloon. Molemmat asianomaiset selittävät ystävyytensä siten, että he sattumalta asuvat maalla aivan lähetysten ja tulevat naapureina hyvin toimeen. Syrjäinenkin ymmärtää, että kun kaksi niin loistavan nerokasta miestä sattuu asumaan naapureina, niin ihmehän olisi, elleivät he keskenään pohtisi ajan polttavia kysymyksiä. Tietysti he silloin myöskin vaikuttavat toisiinsa jonkin verran, mutta mitä pahaa siinä on? Lontoohan ei ole mikään pikkukaupunki, jossa jokaisen askelia vartioidaan ja jokaisen tuttavuuksia tutkitaan suurennuslasilla. Syynä verraten ankaraan arvosteluun tässä tapauksessa on tietysti se, että molemmat miehet ovat Englannin huomatuimpia merkkimiehiä, ja liiallinen huomio lähimmäisten puolelta on aina suuruuden kirous.