"Rakas isä", sai Anna sanotuksi ja kevyesti hän suuteli isäänsä poskelle. Professori läksi aivan kuin hiukan häpeissään pois ja Anna meni omaan huoneeseensa.
Sitten tuli pitkä, valoisa iltapäivä. Anna koetti väkisinkin palauttaa mielensä häirityn rauhan. Eihän hänellä ollut mitään hätää. Eikä elämä ollut kohdellut häntä pahemmin kuin muitakaan. Mikä oikeus hänellä oli vaatia enempää kuin oli saanut?
Mutta mieli ei tahtonut tyyntyä. Tuo kaipaus, kaipaus vei häneltä kaikki voimat. Ei, työhön hänen piti ryhtyä. Se oli paras lääke sairaille ajatuksille.
Anna otti kirjahyllyltä pari paksua nidettä syventyäkseen huomispäivän koulutehtävään. Samassa ovikello soi. Outo säpsähdys värähti läpi hänen ruumiinsa. Odottiko hän jotain?
IV.
Hart ja Eksköld olivat vielä jääneet istumaan Alppilaan.
Nuori, vaatimattoman näköinen ylioppilas astui heidän ohitsensa ja tervehti Hartia.
"Kuka?" kysyi Eksköld.
"Yksi kuuntelijoistani yliopistossa, harvinaisen lahjakas poika. Hänen nimensä on Miettinen, mökin poika jostakin Savosta, mutta se nimi vielä kerran tunnetaan Suomessa."
"Ha, ha, haa! Sinun sangvinisuutesi on liikuttava! Minun on valitettavasti hyvin vaikea uskoa noihin lukemattomiin mökkiläisneroihin."