Kuinka kauan he lienevätkään istuneet siinä ja puhelleet. Ei kumpikaan huomannut ajan lentoa. Siinä oli heidän hyvä olla. Nyt oli heillä pyhäpäivä, jolloin arkihuolet tyyntyvät ja rauha ja lepo on mielissä.
Heidät herätti taas arkielämään professori, joka palasi laboratorioltaan ja tuli Annan huoneeseen.
"Kas, Hart, oletko minua odottanut?" kysyi professori.
"En, setä, tällä kertaa. Olen ollut Anna neidin luona", sanoi Hart iloisesti.
"Se on hyvä, se on hyvä. Anna on aina niin yksin", virkkoi professori ja istautui sohvan nurkkaan.
"Lienenköhän enää yksin?" virkkoi Anna puoleksi ajatuksissaan. Hänen katseensa kohtasi samassa Hartin ja Hartista tuntui kuin hän nyt olisi saanut Anna Hemmeriltä enemmän kuin hän koskaan olisi uskaltanut pyytääkään. Sanoitta ja selityksittä kaksi yksinäistä ihmissielua oli lähestynyt toisiaan.
Hart nousi ylös lähteäkseen pois, mutta professori ja Anna kehoittivat häntä jäämään illalliselle ja hän jäi. Niin mielellään hän jäi.
Kun he istuivat siinä kolmenkesken, tuntui Hartista kuin kaikki tämä olisi vanhaa tuttua hänelle. Anna oli aina ollut hänen elämässään, tietysti, vaikka hän nyt vasta oli hänet löytänyt.
"Eksköldin pitäisi nyt olla täällä meidän kanssamme", sanoi vanha professori, ja sekä Anna että Hart hymyilivät, sillä kummallakin oli ollut sama ajatus, vaikka se ei ollut päässyt sanoiksi puhkeamaan. Eksköld kuului tähän seuraan.
Kun Hart iltamyöhällä läksi, ei hän voinut olla sanomatta Annalle: