Rouva Huovinen hymyili, mutta huokasi sitten syvään ja laski sukan pöydälle.
Ei, ei hän Elsan ja Eksköldin tähden täällä viipynyt, vaan Annan tähden. Hän tunsi velvollisuutensa Annaa kohtaan, joka nyt näkyi tarvitsevan äidillistä johtoa. Kuka olisi luullut mitään semmoista vakavasta, keski-ikäisestä naisesta! Joka vielä oli saanut niin paljon sivistystäkin! Sen ne tekivät ne kymmenen vuotta, jolloin hän ei ollut Annaa johtanut. Mutta hän oli aina luullut, että Anna oli iki päiviksi jättänyt semmoiset ajatukset sen onnettoman tapauksen jälkeen siellä pikkukaupungissa kymmenen vuotta sitten. Mutta niin sitä ihminen pettyy, kun uskoo liian hyvää toisesta! Kuinka hän jo ensimäisenä aamuna oli kauhistunut, kun hän näki Annan istuvan verannalla ja pitävän kiinni Hartin kädestä, ja vallan selvään hän oli kuullut, kun Anna oli sanonut että "kyllä sinun nyt rakas poikaseni täytyy auttaa minua". Ja Fredrik oli nähnyt kaiken tuon eikä virkkanut mitään! Mitäs ne miehet semmoista ymmärtäisivät. Hart oli vielä lisäksi Annaa nuorempi — lähes neljä vuotta.
Ei rouva Huovinen Hartia syyttänyt. Annassa tietysti syy oli, joka ei osannut pitää omasta arvostaan ja kunniastaan huolta. Niin juuri, kunniastaan. Eikä hän ollut arvannut Annaa niin sydämettömäksi, ettei hän edes välittänyt Vilma Aarnion onnesta, vaan koetti keikailulla ja sopimattomalla tuttavallisuudella houkutella Hartia itselleen. Kyllä tämä pääkaupungin turmelus oli kauheaa, mutta ei tulisi Elsa sitä koskaan kokemaan. Elsa oli, luojan kiitos, niin — — —
Mutta rouva Huovisen ajatukset keskeytyivät, sillä tuolla tulivat nuoret jo järveltä Vilma Aarnion kanssa, joka kuluneen viikon ajalla oli ollut melkein jokapäiväinen vieras Haapasaaressa.
Anna kulki Eksköldin kanssa edellä. Molemmat näyttivät vakavilta ja väsyneiltä. Anna oli tämän ainoan viikon kuluessa muuttunut huomattavasti. Entinen kalpea väsymys näkyi taas saaneen hänet valtaansa ja silmissä oli surumielinen, sisäänpäin kääntynyt ilme. Tämä oli ollut koetusten viikko Annalle. Koko tuo uusi onnen maailma, jonka hän niin nopeasti ja voittoisasti oli rakentanut ja korkeilla muureilla eroittanut muusta maailmasta, alkoi peloittavasti järkkyä perustuksissaan ja muureihin ilmaantui suuria aukkoja. Viikko sitten kaikki oli tuntunut niin yksinkertaiselta: entisyys oli pyyhitty pois, uusi elämä oli alkanut, jossa ei kellään muulla oikeastaan ollut mitään tekemistä kuin hänellä ja Hartilla.
Ja mitä nyt oikeastaan oli tapahtunut? — Oh, ei mitään muuta kuin että hän nyt oli saanut nähdä Hartin toisten ihmisten parissa, kuten hän oli toivonut.
Anna oli pyytänyt Hartia auttamaan häntä Elsan ja Vilman huvittamisessa.
Ja Hart oli tehnyt sen. Hyvin perusteellisesti.
Oliko se todellakin Olli Hart, hänen, hänen, yksinomaa hänen Olli Hartinsa tuo nuori salonkiherra, joka iloisesti ja kevyesti laski leikkiä ja oli kuin kotonaan Elsan ja Vilman parissa? Anna muisti kuinka hän oli silloin ensimäisenä iltana nauranut sille ajatukselle, että Olli Hart laskeutuisi hänen korkeista ilmapiireistään syvälle alas Vilma Aarnion matalille maille. Nyt hän ei nauranut enää.
Mitä hänellä oli tarjottavaa Vilma Aarnion rinnalla? Hän oli köyhä, rakkautta janoova, särkynyt raukka, jonka luo Olli Hart kerran surumielisen tunnelman vallassa oli tullut. Ja hän oli tarttunut kiinni tuohon tilaisuuteen ja hakenut tyydytystä janolleen suhteestaan Hartiin. Eikä sillä hyvä. Hän oli itsekkäästi otaksunut, että Hart nyt myöskin luopuisi koko muusta maailmasta elääkseen vain hänelle.
Oh, sehän oli suurinta hulluutta. Hart oli nuori ja elämänhaluinen. Samoin Vilma Aarnio. Nuo kaksi olivat samalla tasalla. Hän, Anna, oli alempana, ei ylempänä.