Siinä oli selvä todistus puheelleni, kun tapahtuneet asiat otettiin huomioon. Minä kerroin lyhyesti historiani. Ääneni pyrki monessa kohdassa katkeamaan. Kauhistuneina tuijottivat onnettomat minuun kuullessaan sanojani. Tietysti ei epäilemiselle ollut vähintäkään sijaa.
Arvata saatte minkä vaikutuksen tuo hirveä ilmoitus teki niihin kahteen naiseen, jotka minulle nyt olivat rakkaimmat maailmassa. Kaikki toiveet oli sortuneet, kaikki ilo kuollut. Tuntui kuin olisi tuuli Manalan mailta käynyt ja puhaltanut kuolemaa ei ainoastaan vainajaan vaan henkiin jääneisiinkin.
Illalla, joka oli aijottu meidän häittemme vietoksi, päästettiin sisälle vaan papit. Heille selitettiin tapahtumat. Täysi työ oli heillä lohduttaessa surevaa leskeä ja tämän onnetonta tytärtä. Myöhään yöhön viipyivät papit näitten luona. Pat Havecle lahjoitti suuren summan sielumessujen pitämiseksi kuolleelle liikekumppanilleen. Irenen ja hänen äitinsä tahdosta perustettiin kirkkoon yksi rukousalttari lisää.
Seuraavana päivänä meni sisareni Irene luostariin. Jälestä päin en ole hänestä mitään kuullut eikä minulla ole sydäntä tiedusteluihinkaan.
Minä tiedän vaan, että hänen maallinen onnensa on murtunut kuten minunkin.
Niin olen minä nyt kuin vesiajolla kulkeva laivanhylky, harhaillen ulapalla, kunnes aallot upottavat pohjaan.
Ystäväni, ethän enää ihmettele käytöstäni? Ja nyt tiedät surullisen historiani, tiedät että olen kokonaan kompastunut kohtalooni. —
Tähän lopetti onneton ystäväni kertomuksensa. Minä kunnioittavasti vaikenin. Ulkona pauhasi syksyn myrsky yön pimeydessä.
* * * * *
Sen jälkeen kun tulin osalliseksi Tauno Tavastin elämäntarinasta lujittui ystävyyteni vielä enemmän häneen. Näin kyllä, etten minä häntä onnettoman osansa kantamisessa voi auttaa, mutta ei hän sitä odottanutkaan. Minä en tosin enää tuntenut itseäni niin sairaaksi kuin ennen tätä tuttavuutta, en kumminkaan kyennyt häntäkään taluttamaan.